Hankkisinko kotikirjastooni tämän kirjan?

Meidän kirjastossa jaetaan Voima-lehteä ja siinä oli keväämmällä juttu Riikka Kaihovaaran kirjasta Riippumaton puutarha. Oikeastaan kiinnostuin kirjasta siksi, että minua ärsytti ihan älyttömästi Voimassa ollut juttu. En tietenkään voinut olla ärsyyntynyt kirjasta, koska en sitä ollut lukenut, mutta artikkelin perusteella ajattelin, että: no niin nyt taas joku kaupunkilainen tulee kertomaan miten asiat pitäisi tehdä maalla paremmin, tietämättä oikeastaan mistään. Tarkemmin sanottuna karvani nostivat pystyyn kehotus olla tekemättä mitään, olla vaan ja odotella, että ruoka putoaa suuhun. Koska oman kokemukseni ja näkemykseni mukaan ruuan kasvattaminen on kaikkea muuta kuin olla tekemättä mitään. Noh... Voiman artikkelissa oli ehkä vedetty vähän mutkia suoraksi. Oikeastaan oli hyvä, että ärsyynnyin, koska muuten en ehkä olisi tullut lukeneeksi kirjaa. Joka on oikeasti tosi hyvä. Ja mietin tässä, että jospa ostaisin sen omaksi. Pieni lisäys kirjastooni.

Olen lukenut jotakin permakultturista jo aiemmin, mutta tämä kirja valaisi asiaa paljon enmmän. Parasta ja minusta inspiroivinta kirjassa oli esimerkit oikeista puutarhoista. Tajusin myös, että meidän pihaamme voisi joiltain osiltaan sanoa permakulttuuripuutarhaksi, eikä pelkästään melko luomupihaksi. Ja tajusin myös sen, että olen kyllä tullut noudattaneeksi tuota ohjetta olla tekemättä mitään. Me emme ainakaan haravoi, juuri siksi, että miksi viedä ravinteet pois (ja siksi, että olemme laiskoja!) Ja olemme jättäneet monia osia pihasta ihan oman onnensa nojaan ja kun olemme pikkuhiljaa vuosien varrella muokanneet "ryteikköjä", sieltä onkin paljastunut aarteita. Viime syksynä mm. valkoherukka ja tänä keväänä karviainen ja joitakin perennoja. Siellä saattaa olla yksittäinen pieni verso odottamassa löytäjää. Tällä tontilla on ollut monta asukasta ennen meitä ja heidän jäljiltään löytyy aarteita. Myös raparperin olen löytänyt tällätavoin saunan takaa. Olimme asuneet jo useamma vuoden kun löysin ihan pikkuruisen ja kitukasvuisen raparperin, joka on nyt kasvanut isoksi puskaksi kun siirsin sen parempaan paikkaan.

Emme ole koskaan käyttäneet mitään lannoitteita, paitsi nokkoskäytettä ja eläinten lantaa sekä tietysti kompostia. Emmekä myöskään myrkkyjä. Sitä on ollut etenkin joidenkin vanhempien ihmisten vaikea ymmärtää. Varsinkin kun tontillamme on ihan tolkuttomasti keltiäisiä. Niiden takia emme voi käyttää sandaaleja, eikä lapset voi koskaan olla paljain jaloin pihalla. Niiden pureminen sattuu ihan tosi paljon. Myös vuohenputki ja juolavehnä viihtyvät pihassa mainiosti. Se on minusta vain merkki siitä, että meillä on niin muhevaa ja hyvää multaa. Keltiäisten viihtyvyyttä varmasti edes auttaa se, että tontilla on paljon vanhoja eri-ikäisiä kantoja ja rinne on kuiva asuinpaikka niille. Mutta juu, ei kiitos myrkkyjä. Lapset saavat mieluummin kärsiä ötököistä kuin myrkyistä. Mutta toisaalta ymmärrän vanhojen sukulaisten näkökulman myrkkyihin. Se on mullistanut aikanaan heidän maailmansa. Kun vanhempani olivat lapsia ja nuoria, heidän perheidensä elanto oli hyvin tiukasti maassa kiinni. Kaikki työ tehtiin käsin ja apuna oli hevonen. Työtä oli paljon, lapsia oli paljon ja elanto tosi tiukassa. Uudet viljelymenetelmät todella teki kaikesta niin paljon helpompaa, eikä silloin ajateltu uusien menetelmien varjopuolia. Tuskin niistä edes tiedettiin. Ainakaan kaikista. Syyttäminen jälkikäteen on ihan turhaa. Mutta on tosi surullista, että esimerkiksi monet aineet, joiden haittavaikutukset tiedetään saavat edelleen olla myynnissä. Ja on tosi surullista, että monet ihmiset eivät suostu uskomaan, että kemikaalit pilaavat elinmahdollisuutemme lopulta. Ja muutenkin tämä nykyisenkaltainen elämän meno.