Lisää paikkauksia

Virkkasin marimekon haalarin reikäisiin polviin ja toiseen varpaan kärkeen paikat. Niin kovasti innostuin edellisestä paikkuksesta. Joku ehkä miettii siellä, että miksi olen edes vaivautunut säästämään rikkinäisiä vauvan vaatteita. Niinpä. Joitain tavaroita ei vaan raaski heittää pois. Ja hei, eihän nämä enää ole rikki! Ja sitten kun nämä vaatteet ovat ihan totaalisen rikki, voin irrottaa nuo virkatut paikat ja laittaa ne nukkekodin matoiksi :D Niin, minulla tosiaan on oma nukkekoti ja sillä ei saa lapset leikkiä. Olen kerännyt siihen pikkuhiljaa tavaroita lähinnä kirppiksltä ja itse tehden ja tuunaten. Ehkä kerron siitä joskus. Nyt kyseinen harrastus on paljolti tauolla, kun minulla on muuta minielämää, jota pitää hoitaa.

Minusta tavaroita pitää korjata, jos vain suinkin. Tämä maailma ei voi kestää tätä nykyistä menoa. Eikä kestäkään. Uusimmassa Meidän perhe- lehdessä oli juttu lasten vaatteita hamstraavista äideistä. Toisaalta jotenkin luulen ymmärtäväni, että ovat koukussa lastensa pukemiseen. Voisin kuvitella koukuttuvani myös itse johonkin melko älyttömään.  Ehkä niin on jossain ihan muussa asiassa itselle käynytkin. Tunsin kuitenkin suurta helpotusta siitä juttua lukiessani, että minun ei tarvitse ostella lapsille hirveitä kasoja uusia vaatteita. Onneksi en tunne tarvetta määrittää itseäni ja perhettäni vaatteiden kautta. Ne jutun äidit eivät varmaan tajuaisi näitä meidän lasten ryysyjä. Surullisinta minusta kaikessa tässä ylenpalttisessa kulutushuumassa on se, että firmat keksivät näitä ihan mahtavia tuotteita, joita ihmisten on pakko saada. Ihmiset saadaan uskomaan tuotteen tuovan onnea ja autuutta ja kun sitä käyttää näyttää jotenkin varakkaalta ja fiksulta. Tai mitä ikinä. Eihän ostamisen pitäisi määrittää kenenkään olemassaoloa tai onnellisuutta. Eihän ne oikeastaan anna sille kuluttajalle mitään muuta kuin tyhjiä mielikuvia. Firma tuotteen takana pyörittää vaan bisnestä ja ne hykertelevät siellä karvaisia käsiään kun kassakoneet kilisee.

Joskus joidenkin vanhempien ihmisten luona käydessä on tullut sellainen olo, että voi kun kaikki olisivat eläneet näin niin maailma olisi paljon parempi paikka. Tiedätkö? Sellaiset ihmiset, joiden kodissa kaikista tavaroista näkee, että ne on hankittu vain tarpeeseen. Niitä on korjattu tai ne kulutetaan ihan loppuun. Kalusteet ja kodin tarvikkeet voivat olla vuosikymmeniä vanhoja. Usein sellaiselle elämäntyylille naureskellaan ja hymähdellään. Pidetään vanhoja vähän hassuina. Minusta siinä ei ole mitään hassua tai hupsua. Minusta se on ihailtavaa. Minulla olisi vielä paljon oppimista.

Asiasta kolmanteen. Pojan mielestä äitiäkin on paikattu. Epäili, että äidissä on reikiä. Minulla on nimittäin monta teippiä selässä ja vatsassa. Hieroja laittoi niitä kokeeksi, koska minulla on ollut selkäkipuja. Ne on niitä sellaisia teippejä kuin oli urheilijoilla olympialasissa. Tiedätkö? Minä en tiennyt. En katosnut koko kisoja. Minulta puuttuu kokonaan se aivolohko, joka käsittelee urheilua. Tai ehkä siinä osastossa minun päässäni käsitellään jotain hörhöaiheita ;) Taidan lähteä nyt lepuuttamaan molempia aivopuoliskoitani. Öitä!