Elämän tummia sävyjä

Vaikka joka päivä tarkistan monesko päivä on ja mikä viikonpäivä, en jotenkin tiedä sitä kuitenkaan. Tänään unohdin mennä neuvolaan. Olo on ollut monta päivää kuin olisi jäänyt junan alle. Kauhea flunssa, räkätauti, kaikki lihakset ihan voimattomia, päivisin vaan nukuttaa ja aamuyöllä herään, joko vain valvomaan tai siihen, että johonkin koskee. Pojat ovat myös olleet flunssassa ja kuumeisia ja pyörineet ja kuljeskelleet öisin. Jotenkin itselleni on niin tyypillistä, että sairastun stressistä, surusta, lomasta, kaikista elämän mullistuksista. Tänään kävin lääkärissä kun korvaan koskee. Johtuu vaan kurkkukivusta tai nenän tukkoisuudesta johtuvasta paineesta. Mutta tulipahan tarkastettua. On jotenkin tosi hämärää ja epäselvää, sekavaa kaikki.

Nuorempi pojista kysyy joka päivä, missä pappa on. Onko sairaalassa? Pääseekö kotiin? Onko pappa vielä siellä kellarissa (tarkoittaa ruumishuonetta)? Nuoremmalla on ikävä pappaa. Vanhempi ei kysy oikeastaan mitään. Ei puhu koko asiasta. Paitsi eilen. Kysyi: "Eihän minua ikinä laiteta siihen pimeään koteloon?" Tarkoitti arkkua. Vastaa siinä sitten rehellisesti. Kun itseäkin pelottaa. Eikä itsekään tiedä. Ja itkettää.

Jos vaan äkkiä paranisi tästä flunssasta. Jos sitten edes kulkisi ajatus. Edes vähän. Jos sitten jaksasi vaikka itkeä.

lapsi ja kuolema