Omavaraisuuden ja omaperäisyyden rajalla

Olen viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana yhä enemmän ja enemmän uppoutunut omavaraistelun ihmeelliseen maailmaan. Kaikki alkoi oikeastaan jo lapsuudessani 4H-kasvimaasta. Ja vähän eläimistäkin. Mutta kasvit on ne juttu, joista olen aina ollut kiinnostunut. Etenkin sellaiset joita voi syödä tai muuten hyödyntää. Vaikka maalla asuinkin, ei tällaiset harrastukset silti olleet ihan valtavirtaisia maalaislastenkaan keskuudessa. Muistan joskus teininä kun joku kaveri kysyi yhdeltä opettajalta minua osoittaen, että "Voitko kuvitella, että tuo kasvattaa jotain porkkanoita." Minulla ehkä oli jokin punkkarihenkinen vaihe meneillään. Opettaja vastasi jotain sen tyylistä, että "Itse asiassa voin hyvinkin kuvitella." Lukiossa muistan olleeni retkeilykurssilla (se kyllä jäi kesken, en sitten malttanut enää kevätlukukaudella lähteäkään retkeilemään). Olimme yötä jossain laavulla syksyisessä metsässä ja meillä piti olla siellä omia eväitä. Muistan jostain syystä edelleen, että minulla oli mm. kyssäkaalia ja mesiangervoteetä, koska kurkku oli kipeä. Evääni aiheuttivat hiukan kummastusta.

Ja eväät on oikeastaan se asia, joka edelleen erottaa minut muista. Viimeisen kymmenen vuoden aikana omavaraisuusaste on kasvanut ja sillä aikavälillä olen ollut kolmessa eri työpaikassa, joissa olen syönyt omia eväitä. Melko pian joka työpaikassa on alettu jännityksellä odottaa, mitä minun rasiastani löytyy ruokatunnilla. Itselleni ruuissani ei tietenkään ole mitään erikoista, mutta työkaverit toisinaan vitsailevat ja hymähtelevät. Mitä rasiassa sitten saattaa olla? Paistettua haukea ja viiriäisen munia. Salaattia, jossa on joukossa vuohenputkea, voikukkaa, ruohosipulia ja etikkaliemeen säilöttyjä voikukannuppuja. Perunaa, kanin koipi ja violetteja porkkanoita. Metallinen teesiiviläpallo, jossa on kukkia flunssan hoitoon ja kaiken lisäksi tee oli väriltään aivan fairyn vihreää (sitä itsekin vähän hämmästelin). Mutta toisaalta, vaikka ruoka on minulle tärkeää, se on kuitenkin vain polttoainetta, jota on pakko tankata, että jaksaa. Siksi minulla on töissä useimmiten hätävarajemma, jossa on jotain säilyvää. Entisellä työpaikalla minulla oli aina joko kauraryynipaketti tai riisimuroja. Nykyään minulla on välipalapatukoita, pussikeittoa tai pilttiä. Ja hassua kyllä, nämä eväät herättävät lähes yhtä paljon hilpeyttä. Olen tosi nuuka ja menen ihan todella harvoin lounaspaikkaan syömään. Jos lounas maksaa vaille 7€, voin samalla summalla ruokkia koko perheen. Tunnen huonoa omaatuntoa, jos törsään niin paljon pelkästään omaan syömiseeni.

Ihmisille on alkanut tulla selväksi, että teen paljon juttuja kotona ja ilmeisesti moni luulee että suhtaudun ruokaan hirveän tiukkapipoisesti. Mikä ei kylläkään ole ihan totta. Joku aika sitten tapasin yhden tutun äidin kaupan kassalla. Hän katsoi ostoksiani ja huokasi, että " Ai syödäänkö teilläkin eineshampurilaisia?" No syödään. En minä mikään pyhimys ole. En tiedä romuttuiko hänen käsityksensä minusta vai oliko se hänelle itselleen lohduksi. Joskus arki vaan iskee vasten kasvoja ja on ihan pakko saada lapsille äkkiä jotain, mikä varmasti maistuu kaikille.

Se, että ihmiset tietävät minun harrastavan näitä juttuja on johtanut myös siihen, että saan toisinaan puheluita ja muita viesteä, joissa kysytään kysymyksiä liittyen eläimiin (missä en toden totta ole asiantuntija...), pyydetään tunnistamaan jokin sieni tai kasvi, kysytään mikä yrtti voisi auttaa johonkin vaivaan, tai sitten jotain ohjetta mitä kummallisempiin asioihin. Kiva, että luotetaan ja oppiihan sitä itsekin, kun ottaa selvää mitä  kysymykseen vastata.

Ihmiset kysyvät myös kysymyksiä, kuten eilen, että teetkö itse sipsejä. Ööö, no en. Paitsi lehtikaali-, nokkos-, magnoldi- ja salviasipsejä olen tehnyt. Tai en minä tiedä onko ne olleet sipsejä, mutta sellaiseksi niitä sanoin. Tai kerran eräs lapsen kaveri ihmetteli, että "Teetkö sä tosiaan KETSUPINKIN itse!" No silloin satuin tekemään. Yleensä en. Toisella kertaa tarjosin samalle lapselle itse tehtyä ruisleipää ja silloinkin hän oli aika hämmästynyt.

Itse alan olla niin tottunut tähän elämään, etten pidä sitä mitenkään erikoisena, mutta taas tänään kuulin ihmettelyä siitä miten ole jotenkin boheemi. Ennen tällainen oli ihan vaan elämää. Nykyään se on jännittävää ja boheemia. Moni tuntuu ihailevan. En kyllä ymmärrä miksi. Kuka vaan voi alkaa harrastella ihan samoja juttuja. Ja nyt keväällä on mainio aika aloittaa!

Muualla samasta aiheesta:
Korpikiven tupa
Farmer to bee
Korkeala
Epämoderni perhe