torstai 8. elokuuta 2013

Ulkopuolisena

Joku facebookissa oli jakanut kolumnin, jossa kerrotaan siitä, miten lapseen vaikuttaa se, että ikätoverit jättävät ulkopuolelle ryhmästä ja leikeistä. Jotain sen kaltaista tapahtui minulle kuudennella luokalla. En tiedä miksi, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, että olin ehkä jotenkin ärsyttävä ja ehkä oikeastaan ansaitsin sen. Sama tapahtui uudelleen rippikoulun jälkeen. En tiedä oikeastaan mitä lapsuudessani ja nuoruudessani on todella tapahtunut tai johtuuko se oikeasti edes siitä, mutta minulla on aina ollut hyvin vahvasti ollut ulkopuolinen olo, vahva tunne erilaisuudesta. Minulla on parantumaton tunne siitä, että olen huonompi kuin muut. Siihen vaikuttaa hyvin moni asia ja tulkitsen hyvin herkästi ihmisten viestit niin, että minusta ei pidetä. Tiedän ylitulkitsevani ja tiedostan olevani usein väärässä, mutta tunnetasolla tunne on niin vahva, että se jyrää järjen äänen.

Olin pienenä hyvin päättäväinen ja itsepäinen lapsi. Sellainen jääräpää, jotka ennenvanhaan varmasti saivat selkäänsä. Minulla on nyt itselläni sellaisia lapsia ja tiedän, että sellainen luonne on ärsyttävä ja meillä kolisee ja rytisee tahdot vastakkain. Hyvin usein. Miten ihmeessä onnistun kasvattamaan lapsiani niin, etten nujerra heitä henkisesti. Itse en ole taipunut muotteihin ja odotuksiin, mutta tunne siitä, että olen vääränlainen on hyvin vahva. Olen aina ollut vääränlainen, en ole oppinut kasvattamaan itseäni ja kehittämään luonnettani. Kunnon ihminen kuulemma oppii sen. Olisin tahtoni voimalla voinut päästä mihin vain, jos olisin vain saanut kunnon itsetunnon. Ehkä.

Alakouluajasta en muista kovin paljon enää. Paitsi sen, että yläluokilla jäin yksin. Ja luulen, että olin ärsyttävä. Toivon, etten kiusannut ketään. Mutta minulle jäi tunne, että minut suljettiin ryhmästä. En olisi halunnut mennä kouluun kuudennella ollenkaan. Kerran muistan opettajan kysyneen, että kiusataanko minua. Vastasin, ettei kiusattu. En osannut sanoittaa sitä, mitä oli tapahtunut. En tiedä.

Jotenkin hämärästi muistan sen, että minua ei haluttu mukaan, koska haisin lehmältä. Silloin 90-luvun alussa ei ollut kovin hohdokasta olla maalta ja maanviljelijän lapsi. Se oli häpeä. Ainakin minä häpesin. Ja huvittavaa tässä on se, että varmaan puolet kyläkoulumme oppilaista oli maatiloilta ja KAIKKI olivat maalaiskylän lapsia. Maatalouteen ei uskottu, se haluttiin ajaa alas. Maaseutu oli saatu uskomaan alasajoon. Häpeämään juuriaan. Meidän perhe oli ehkä erilainen. Erilaisuus haisee.

Yläasteella kapinoin. Kun kerran tunsin olevani erilainen niin myös näytin ihan toisenlaiselta kuin muut. Kapinoin myös vanhempia ja heidän arvojaan vastaan. Kun en kerran sopinut muottiin johon minut oli yritetty tunkea, päätin olla sitten sopimatta ihan reilusti. Ja mitä kovemmin päätin, että en sovi kuviohin, sitä enemmän tunsin itseni ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Vaikka pohjimmiltaan minullahan olisi ollut vain tarve tulla hyväksytyksi ja kuulua joukkoon. Mutta itse kai sitten lopulta aiheutin sen, että olinkin erilainen enkä sopinut niihin muotteihin. Vaikeaa.

Onko tämä nyt sitten yhtään helpompaa aikuisena. No eipä ole. Tunne kelpaamattomuudesta ja erilaisuudesta on niin syvälle juurtunut, että taistelen edelleen sen kanssa. Syyllistyn hyvin helposti, jos mokaan. Virallisissa asioissa, työasioissa, en soisi pieninpiäkään virheitä itselleni. Pelkään, että muut huomaavat sen kuinka huono ja osaamaton oikeasti olenkin. En taida olla sen enempää huono kuin osaamatonkaan, mutta kovasti pelkään olevani. Jännitän usein liikaa tilanteita tästä syystä. Syyllistyn myös siitä, jos onnistunkin, jos olenkin liian iloinen, jos olenkin puhunut liikaa. Luuleeko ihmiset, että kuvittelen olevani joku. Olinhan varmasti tarpeeksi nöyrä ja vaatimaton. Itsestään ei saa tehdä numeroa. Vaatimattomuus kaunistaa ja nöyryys on hyve. Sitten mennäänkin jo nöyristelyn puolelle ja se on noloa.

Erilaisuuden tunnetta aiheuttaa tämä oman perheen elämän tapa. Kyllä, olemme sen tietoisesti valinneet, mutta silti. On sitten kuitenkin henkisesti raskasta uida vastavirtaan. Hyvänä päivänä saatan itse vitsailla, että olemme tällainen vähän outo hippiekoluomupeikkoperhe. Mutta kuitenkin samaan aikaan pelkään, että meitä pidetään ihan kylähulluina ja outoina. Ettei meitä hyväksytäkään.

Suurta itkua ja hammasten kiristelyä minulle on aiheuttanut myös se, että luulen olevani huonompi, koska olen tyttölapsi. Ja sellaisena esikoisena pettymys. Mutta tiedän järjellä, ettei se ole totta. Mutta pikkupiru nimeltä sisarkateus minulle niin usein korvaan kuiskuttaa. Luulen, olevani huonompi, koska olen perheen tyttö. Miksikö sitten luulen olevani huonompi, koska olen tytöksi syntynyt. Se oikeastaan johtuu siiä, että nyt vasta aikuisena olen ymmärtänyt sen, että minä olen maaihminen. Minun kutsumukseni ja elämäni olisi viljellä ja varjella maata. Meistä kahdesta sisaruksesta, poikaa kasvatettiin vauvasta asti viljelijäksi. Minua ohjattiin toiseen suuntaan. Ajatuksena ilmeisesti se, että minä fiksuna ja älykkäänä tyttönä saisin käydä rauhassa koulua ja saisin helpomman elämän vailla ruumiillista raatamista. Ajatus hyvä, mutta kun en muotteihin taipunut. Tiedän, että nyt minua pidetään haihattelijana. Pilvilinnojen rakentajana, itsensä etsijänä, joka elättelee toivetta idyllistä, jota ei ole. Mutta kun minä olen kutsumuksestani aivan varma. Minä haluan maata, multaa. Maasta minä olen tullut ja kerran sinne palaan. Siinä välissä leipäni tulee maasta. Mutta kun minä olen tyttö, ainoa keino saada maata on ostaa sitä kovalla rahalla tai hankkia maallinen mies. Sain maattoman miehen, jolla on sama unelma. Ei viljelystä, mutta metsämaasta kyllä. Kovaa rahaa puuttuu, mutta riskillä velkarahalla voimme yrittää maata etsiä. Tässä maa-asiassa se, mistä olen katkera, on se, että suvussa on ollut sitä maata myynnissä ja jaossa. Mutta kukaan koskaan ei ole ajatellutkaan minun olevan osallinen mihinkään vain siksi, että minä olen tyttö. Tytöt eivät ole sukua. Tytöt ovat erinimisiä ja vain nimelliset on sukua. On hirveän raskasta jäädä ulkopuolelle. En usko, että kukaan on tehnyt mitään ilkeyttään. Mutta näin vanhan ajan maalaissuvut toimii. Yhä edelleen 2000-luvulla. En taipunut muottiin, enkä pitänyt suutani kiinni. Olen edelleen se hankala lapsi. Vääränlainen.

Pitääkö erilaisuuden taakkaa kantaa hautaan asti? Pitääkö aina olla ulkopuolinen? Tulenko koskaan kelvolliseksi?

Tänään pihalla mietin, että olenko onnellinen. Katsoin kaikkea sitä mitä minulla on. Kolme ihanaa, täydellistä lasta. Hyvä mies. Koti, jossa viihdymme. Oman näköinen elämä. Minulla on kaikki edellytykset onneen, mutta kateus ja katkeruus luovat niin ison varjon, että onni pimenee.

Kun luin tuon hesarin kolumnin ymmärsin jotain omasta katkeruudestani.

"Sosiaalipsykologiassa torjutuksi tulemista alettiin tutkia erityisesti 1990-luvun puolivälin jälkeen. Tutkimuksissa havaittiin, että sosiaalinen torjutuksi tuleminen vaikuttaa aivoissa samoihin alueisiin kuin fyysinen kipu. Tulos oli sama riippumatta siitä, olivatko torjujat tuttuja tai pitikö torjuttu heistä. Laumoissa elävät eläimet kuolevat, jos ne joutuvat ulos ryhmästä.
Yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Kipling Williams kutsuu toistuvasti ulkopuoliseksi jätetyn ihmisen kokemusta sosiaaliseksi kuolemaksi. Williamsin mukaan joukkoon kuulumisen tunne on ihmisen perustarve, jonka puuttuminen uhkaa ainutlaatuisella tavalla kokemusta elämisen mielekkyydestä."

Olipa syy mikä hyvänsä. Oma vika, toisten tahallaan tai tahattomasti aiheuttama. Erilaisuus ja ulkopuolisuus koskee. Ja kun kipu kroonistuu, mieli mustuu ja katkeruus asettuu taloksi.

Minun olisi päästävä näistä asioista yli. Tai minulla on sitämättömän yksinäinen ja katkera loppu elämä.

Ja kun luet tämän, muistathan, että tämä ei ole totuus. Se on totta vain minun tunne- ja kokemusmaailmassani. On myös niiden muiden ihmisten totuus. Eikä sekään ole totuus. Totuus on jossain siellä välissä. Jos on.

19 kommenttia:

  1. Koskettavan pysäyttävä kirjoitus. Ensimmäinen askelhan on nyt jo otettu. Pystyit kirjoittamaan tuon kaiken julkisesti :)!

    Koen osittain samanlaisuutta kanssasi. Sinä elät kuitenkin todella hienosti omannäköistä elämääsi, niin kuin kaikkien pitäisi tehdä. Sinulla on halu toipua, päästä asioista yli - se on kaikista tärkein :)!

    Voimia sinulle :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ehkä tästä ylipääsemisessä on projektia eliniäksi, mutta nyt tuntui vapauttavalta kirjoittaa tämä. Asiat menevät jotenkin eri tavalla paikoilleen kun ne kirjoittaa. Ajatukset jäsentyvät eri tavalla kuin puhuessa. En tiedä oliko fiksua kirjoittaa julkisesti, mutta minä itse tarvitsin tehdä niin.

      Minäkin toisinaan hämmästellen luen blogiasi, välillä tuntuu, että kirjoitat minun ajatuksiani. Sama juttu Nannukan blogin kanssa.

      Poista
  2. Minä olisin voinut melkein kirjoittaa tekstisi. Halusin kirjoittaa enemmänkin, mutta nyt en voi, tekstisi sai minut kyyneleihin. Toisaalta on huojentavaa tietää että en ole ainut joka kokee elämän erilaisena. Voimaa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Minäkin liikutuin kyyneliin, kun päivällä luin neljä ensimmäistä kommenttia, jotka silloin olivat tulleet.

      Poista
  3. Tutulta kuulostaa, vaikka minua ei varsinaisesti kiusattu koulussa, olin vaan ulkopuolinen.

    Nuorin lapsi on perinyt minulta ja isältään arkuuden, ujouden ja minulta vielä yksinolemisen taidon. Mikä sille olisi virallinen termi? Että ei kaipaa seuraa, ei kavereita, viihtyy omissa oloissaan. Epäsosiaalinen on väärä sana, kyllä minä ja lapsi pärjäämme ihmisten kanssa kohtalaisesti, kun on pakko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään tiedä oliko ulkopuolisuus aina kiusaamista. Tai olinko oikeasti aina edes ulkopuolinenkaan. Mutta niin minä tunsin. On vaikea tietää... Varsinkin näin vuosien päästä.
      Meillä lapset on avoimia, reippaita, rempseitä, kovaäänisiä, ihmisiin luottavia, rönsyileviä, mielikuvitukseen uppoutuvia. Ihan vieraiden kanssa vähän ujoja ja varautuneita, mutta yleensä toisista lapsista saavat kavereita helposti. Minäkin olin tuollainen, olen. Mutta olisi kai pitänyt olla hillitympi. Elän jarrut päällä.

      Poista
  4. Tuttua. Minuun on iskostunut tuo tunne siitä että olen jotenkin vääränlainen. Eikä sitä ehkä uskokaan millaista työtä se vaatii, että siitä yrittää kiemurrella ulos. Se on juurtunut hyvin syvälle.

    Omat lapset ovat ujoja, kaksi keskimmäistä erityisesti. Koulukiusaamisesta yksi lapsista kärsi yhdessä vaiheessa pahastikin ja olen pelännyt ja pelkään, että se sai lapsen kuvittelemaan että hän sai mitä ansaitsi koska ei ole yhtä rohkea ja sosiaalinen kuin muut. Vaikka hänelle olemme yrittäneet kaikin tavoin näyttää ja osoittaa, että vika on kiusaajissa, AINA. Ja jokaisella on lupa olla omanlaisensa eikä ole mitään tiettyä ihmistyyppiä joka on se ainoa oikea ja kelvollinen.

    Sitä ei vaan haluaisi, että omat lapset kokisivat näitä samoja tuntemuksia ja osaisivat rakastaa itseään enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä syvälle juurtunut on tunne minullakin.
      Sepä se, toivoisi, että omat lapset saisivat hyvän elämän. Ja osaisi itse elää lasten kanssa niin, ettei itse aiheuttaisi heille kipua kasvamiseen. Osaisi tukea ja opastaa oikein.

      Poista
  5. Kun luin tuon pysäyttävän postauksen ja siihen perään neljä ekaa vastausta, tuli mieleen, että tässähän on yhteisö. Blogiystävien porukka on lempeän samanmielinen vaikka asuisi eri puolilla maapalloa. Eikä sulje pois piiristään. Ollaan onnellisia tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Juuri niin! Onnellisena siitä, että mehän ollaankin samanlaisia, eikä erilaisia. Jossain on joku joka hyväksyy.

      Poista
  6. Rehellisen oloista, tunnustuksellista tekstiä. Pahan olon analyysi kenties oikeansuuntainen, itselleen toki vastaansanomattoman tosi. Sensuroimattomana kirjoitus äärettömän arvokas - jopa "paranemisen" kannalta.

    VastaaPoista
  7. Ikä auttaa ja omat lapset. Pakko kohdata omia tunteita jollain tasolla oman lapsen ikävaiheen mukaan. Katkeruus, se syö sisältä herkästi. Älä päästä sitä valloilleen. Oman perheen merkitys, oman arvon löytäminen, ne ovat avainasemassa. Iloja!

    VastaaPoista
  8. En tiedä auttaako ikä varsinaisesti. Olen kohdannut monta katkeraa vanhaa ihmistä ja se on niin surullista... Omia tunteita pitää näköjään käsitellä ihan tuon tuosta juuri lasten myötä ja elämän myötä. Aina uusi syntymä ja kuolema tuo jotain työstettävää ja niitä on nyt riittänyt. Taidan olla erityisen herkkä, kun koko ajan pitää jotain mielessä myllätä.

    VastaaPoista
  9. Minulla on vähän erilainen sivullisuuden kokemus. Se on aivan itserakennettua, tahallaan tai vahingossa, en oikein enää tiedä. Minua ei ole kiusattu koskaan, jollei jotain pientä oteta lukuun, ainakin samanlaiseen olen itse syyllistynyt. Mutta silti olen aina ollut omasta tahdostani sivussaseisoja, porukan laitamilta katsova ja askeleen taakse ottava. Näen lapsistani toisessa samoja piirteitä. En osaa ollenkaan sanoa, onko tämä hyvä vai huono piirre ihmisessä, eikä sitä varmaan tarvitse arvottaakaan. Mutta vapaaehtoista se omalla kohdallani on, valinta ainakin näin aikuisena. Yhden huonon puolen keksin kyllä, sen etten taida olla kovin kaksinen ystävänä.

    Mammukka, kirjoitit rohkeasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tunnistan tuon ominaisuuden itsessäni, se on välillä tosi hyvä juttu. Joissain tilanteissa on hyvä seurata tilannetta sivussa ja antaa toisten päsmäröidä, sivussa on hyvä harkita omia sanoja tai tekoja. Mutta sikäli huono juttu, että en aina saa sitten lopulta ollenkaan sanottua tai tehtyä sitä mitä olin aikonut, kun tilanne meni jo ohi. Minäkään en ole kummoinekaan ystävä, en osaa soittaa tai viestittää puhelimella, en oikein käydä kylässä. Ystävän tai sukulaisen täytyy kutsua niin, että sanoo päivän ja kellon ajan, sitten saatan saada aikaiseksi lähteä. Harvoin käyn missään omatoimisesti. Pelkään, että häiritsen.

      Poista
    2. Minulle tämä netin kautta viestiminen toimii tosi hyvin, voin itse päättää miten paljon ja kuinka usein annan itsestäni ulos. Ja kun oikeasti tunnen jonkun ihmissuhteen tärkeäksi, viestin paljon ja usein :) Ystävänä koitan rajoittaa määrää, ettei laatu (minun puoleltani) kärsi. Ei sillä, että tässä pitäisi ystäväkandidaatteja huitoa kauemmas:D

      Blogisi on miellyttävä lukea.

      Poista
  10. Koskettava kirjoitus, kiitos siitä. Katkeroituminen minusta on sitä, että ei osaa antaa anteeksi ja unohtaa. Helppoa se ei ole, mutta sitä kannattaa yrittää.. Päättää antaa anteeksi niille, jotka tuota katkeruutta itselle aiheuttaa. Löysin itseäni myös Campasimpukan kommentista, omasta tahdostani, mutta usein myös tahtomattani, sivussaseisoja olen ollut minäkin koko elämäni.
    Valitsemanne hippieko-elämä on minusta kiehtovaa, luen blogiasi mielenkiinnolla nyt kun olen sen löytänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, anteeksi antaminen ja unohtaminen. Olen pitänyt itseäni anteeksiantavana, mutta huomaan nyt sitten, että juutunkin asioihin. En pidä siitä ollenkaan. Meille kotona jo lapsena opetettiin, että aina pitää pyytää riidat anteeksi ennen kuin aurinko laskee ja etenkin se, että AINA kun toinen pyytää anteeksi, täytyy sanoa: "Saat anteeksi. Vaikkei tuntisi siltä, sanominen on kuitenkin tärkeää ja avaa oven anteeksiantoon. Minä olen päättänyt monta kertaa, mutta tämä alkaa aina alusta mun päässä.
      Kiitos kommentistasi :)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...