perjantai 11. lokakuuta 2013

Aikalisä

Arjessa ei toisinaan vaikuta olevan mitään päätä ei häntää.

Olen hiukan täällä avautunut elämäni iloista ja suruista. Hassua, mutta ne avautumistekstit ovat saaneet kaikkein eniten lukijoita. Epäilen, että niitä lukevat kaikki sukulaiset ja tutut ja heidän tuttujen kummin kaiman serkun naapurit... Olen yrittänyt aika nimettömänä pitää blogiani, enkä ole tätä kovinkaan monelle mainostanut, mutta luultavasti useampi osaa yhdistää oikean minäni ja blogiminäni. Useampi kuin osaan ehkä aavistaakaan. En ole varma, mitä ajattelen asiasta. Jatkaako samoilla linjoilla vai kenties sulkea blogi salasanan taakse? Mutta takaisin siihen arjen päättömyyteen ja hännättömyyteen...

Olen ollut vuoden alusta puolikkaissa töissä. Lapseni 1,5v. ja 5v. käyvät hoidossa. Tokaluokkalainen koulussa ja iltsissä. Mies vuorotöissä. Olen töissä miten sattuu. Yksi päivä on aina vakio, sama viikonpäivä ja lähes sama kellon aika. Muulloin voin olla töissä minä päivänä ja mihin aikaan hyvänsä. Paitsi yöllä. Työtilaisuuksista tiedän joskus vuotta ennen, joskus viikkoa ennen. Lasten hoitopäivät olisi hyvä tietää ainakin pari viikkoa aikaisemmin. Olisi tietenkin helppoa, jos lapset olisivat joka päivä hoidossa, voisin hoitaa kotihommat ja repaleiset työpäivät kätevästi. Mutta eihän puolikkaasta palkasta ole mitään järkeä maksaa kokonaisia hoitomaksuja. Kun minua pyydetään iltatöihin, on minun ensin plärättävä tietenkin oma kalenterini ja sen lisäksi isännän kalenteri, että mikä vuoro hänellä on. Jos isännällä on iltavuoro, pitää soittaa mummolle. Jos mummolla on menoja, täytyy kauniisti ja kohteliaasti sanoa, etten voi tulla työtilaisuuteen, kiitos kutsusta. Tunnen syyllisyyttä näistä tilanteista. Jos päivätöitä tulee yllättäin, on ensin kysyttävä onko erään toisen perheen lapsille varattu siksi päiväksi hoitopaikka vai voinko minä viedä. Paitsi, etten usein kysy, koska en halua olla vaivaksi. Kysyn useimmiten mummolta, mutta vähän pelkään, että rasitan häntä liikaa. Joskus saatan olla töissä aamusta, kun isäntä on kotona ja tulen kotiin puolen päivän jälkeen. Viikonlopputöissä ollessani isäntä vahtii lapsia. Mutta motkottaa, kun olen poissa. On ihan hirveän rasittavaa kun aina tuntee olevansa väärässä paikassa, pitää miettiä monen monta palasta kohdalleen, lukea monen ihmisen aikataulut oman lisäksi. On hirveästi muistettavia asioita. On paljon muistilappuja, listoja ja kalenteri merkintöjä. Siitä huolimatta unohtelen asioita. Teen huolimattomuusvirheitä. Stressaan ja ahdistun. En ole kovin pahasti unohtanut työasioita, mutta lasten neuvola, lääkäri ja hammashoitaja aikoja olen unohtanut. Vaikka ne on kalenterissa. Jos on vapaapäivä, olen niin helpottunut vapaasta, etten muista katsoa kalenteriin. Olen hirveän väsynyt, mutta iltaisin on vaikea saada unta ja yöllä heräilen monta kertaa. Ahdistus on vähän helpottunut, mustaa puristavaa möykkyä rinnassa ei ole enää. Mutta pinna on tiukalla. En jaksa kuunnella lasten äksyilyä, riitelyä, huutoa, kova äänistä leikkiä, riemun kiljahduksia, hassuttelua. En jaksa neuvoa läksyissä. En siedä, jos lapsi ei ymmärrä tai osaa tai jos mehu kaatuu pöydälle. En jaksa innostua omista harrastuksista, ennen iloa tuottaneet jutut saattavat tuntua taakalta. En jaksa nähdä ihmisiä. En halua lähteä kotoa mihinkään. Elämässä tuntuu olevan pelkkiä pakkoja. Kaikki on tosi sekavaa.

Ja nyt minulla tuli mitta täyteen.

Minulla on kolme lasta, mutta en ole koskaan ollut hoitovapaalla. Minulla on kolme vauvaa, jotka ovat kaikki vuorollaan aloittaneet päivähoidon 10 kk:n ikäisinä. Minulla on kutsumus, joka on ajanut minua töihin. Minulla on ollut työ, josta olen pitänyt niin paljon, että olen aina halunnut palata aikaisin töihin. Olen luullut, etten ole kotiäitiainesta. Etten jaksaisi olla päivät pitkät täällä metsässä. Paitsi, että nyt en halua mitään muuta. Haluan olla kotona. En halua lähteä mihinkään. Haluan pitää lapsistani huolta ilman, että pinna on koko ajan tiukalla. Haluan olla välittämättä muiden aikatauluista, paitsi oman perheen. Haluan toteuttaa kutsumustani äitinä. Muut velvollisuudet voivat odottaa. Minä olen ilmoittanut jääväni hoitovapaalle 1.1.2014.

Olen saanut tukea ja kannustusta päätökselleni. Olen saanut ymmärrystä. Pahoin pelkään, että tulen saamaan vielä myös kuraa niskaani tästä. Mutta ihan se ja sama. Tämä on minun elämä ja minun perhe. Kukaan ei puolusta sitä, jos en minä itse sitä tee. Vähän minulla on epäonnistunut olo. En selvinnyt tästä. En pärjännyt. Mutta minulla on rohkea olo, minä uskallan jäädä pois. Keskittyä tärkeimpään. Lasteni elämään.

12 kommenttia:

  1. En voi muuta taaskaan todeta kuin, että puhut minun suullani. Niin samoja ajatuksia. Tuon pinnan kiristymisen takia jäin itsekin kotiin suosiolla toisen lapsen synnyttyä. Minulla myös työ, josta pidin todella paljon. Tämän vuoksi lähdin esikoisen jälkeen töihin hyvillä mielin. Olin vuoden töissä ja sitten jäin onnellisena uudelleen äitiyslomalle tietäen, että nyt pysyn kotona, enkä vaadi itseltäni muuta.

    Töissä tuntui, että olin aina väärässä paikassa väärään aikaan, en saanut mitään hoidettua kunnolla alusta loppuun ja olin kaikessa "puolinainen". Omille tekemisille ei jäänyt minuuttiakaan aikaa. Tai ehkä jäikin, muta podin huonoa omaatuntoa, kun en viettänyt sitä perheen kanssa. Ehkä nuo vain ovat meihin äiteihin sisäänkasvaneita juttuja?

    Nyt jouduin kuitenkin palaamaan työelämään, sillä miehen työkuviot heittivät yhtäkkiä häränpyllyä. Onnekseni sain uusia osa-aikaisia unelmatöitä ja omaksi ihmeekseni olen räpiköinyt melko hyvin. Suurin kiitos kyllä kuuluu ukolle, joka nyt on kotona. Hieman kauhulla mietin aikaa, jolloin ukko lähtee töihin. Toivottavasti saan ne pari päivää sumplattua mummoille.

    Sen kuitenkin tiedän, että kokoaikaisiin töihin en lähde ja että lapset eivät hoitoon lähde ennen kolmea ikävuotta. Toivottavasti ei vielä silloinkaan.

    Hienoja ratkaisuja olet tehnyt. Oman jaksamisen mukaanhan sitä on elettävä. Mitä se muille kuuluukaa? Meillä on vain yksi elämä :)! Voimia ja jaksuja arjessa räpiköimiseen sinullekin Mammukka :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuomikki :) Ihan pieni pelko itselläkin siitä, että miehellä muuttuisikin työtilanne ensi vuonna juuri kun olen tämän päätöksen tehnyt. Hänellä on kyllä vakituinen ja varmantuntuinen työ, mutta kun näinä aikoina ei voi tietää mitä tapahtuu. Silloin kun olin äitiyslomalla toista kertaa, mies joutui yllättäin lomautetuksi moneksi kuukaudeksi, silloin se johtui erään muun ammattikunnan pitkästä lakosta. Se tuntui silloin epäreilulta, koska meillä oli tosi tiukkaa muiden tavallaan muiden takia. Eikä liitostakaan saanut rahaa moneen kuukauteen kun se kassa ruuhkautui pahasti.

      Poista
  2. Kovasti voimia arkeen sinulle ja muut miettikööt mitä miettivät. Minäkään en olisi uskonut, että koskaan tulen rakastamaan näin paljon tätä kotona olemista. Joskus muinoin se ahdisti. Nyt jälkeenpäin tiedän, että en osannut vain tehdä silloin oikeita asioita ja roikuin liikaa siinä käsityksessä, että elämä on siellä jossain ihmisten keskellä. Iso halaus sinulle, ratkaisu on taatusti oikea kun sen tekee oma ja perheen hyvinvointi mielessään. Muut märiskööt ja heitelkööt kuraa, he eivät kuitenkaan sinun elämääsi elä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rohkaisevista sanoistasi Anu :) Olet ehkä osannut yhdistää (?), olen höpöttäjä ;)

      Poista
  3. Ystäväni, olet tehnyt aivan oikean ratkaisun. Älä välitä, mitä muut ajattelevat. Meillä jokaisella kun on vain tämä yksi elämä. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  4. Hieno homma! On varmaan ihan oikea päätös! Jaksamista ja tsemppiä sinulle :)

    VastaaPoista
  5. Elä vain ainakaan lopeta kirjoittamista! Ja hienoa että uskallat tehdä juuri niin kuin itse haluat! Toivottavasti se pinna vähän löystyy ja voitte kaikki hyvin :) Tsemppiä kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minä tätä lopeta :) Tämä blogi on mun henkireikä ja rakkaaksi käynyt harrastus. Joskus sitä vaan miettii, avaako liikaa elämäänsä ja sieluaan julkisesti. Ja olisi helpompi, jos tietäisi olevansa vaan joku anonyymi, eniten pelkään sitä mitä oikeat tutut ajattelevat.
      Minäkin toivon, että pinna löystyisi, ennen kaikkea lasten takia. Kiitos sinulle sanoistasi :)

      Poista
  6. Kaikki bloggaajat taitaa miettiä samoja asioita...toisaalta on kiva, että joku käy lukemassa mitä on höpöttänyt, mutta sitten aina miettii "tuliko paljastettua liikaa", kirjoittettua vääristä asioista - suututettua ihmisiä - ja ties mitä muuta. Usein kun sitä päivittää blogia, tulee kirjoiteltua kuin "päiväkirjaa", ei aina muista sillä hetkellä, että ihmiset lukevat mitä on julkaissut. Jälkikäteen iskee häpeä...olenko minä tuollaisia julkaissut ; ) Anna sinäkin palaa vaan, jatka kirjoittelua - parhaat postaukset tulee aina extempore avautuessa, kun ei suunnittele ja mieti liikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, annetaan palaa vaan :D Vaikka onhan tämä aika outo maailma täällä. Se on kyllä ihan totta, että kun itsekseen kirjoittaa, ei muista, että tätähän lukee joku. Toivottavasti lukijat muistavat, että tämä ei ole ihan yksi yhteen kuin elämäni. Tämä on kuva elämästäni, eikä se kuva näytä ihan kaikkea.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...