perjantai 20. toukokuuta 2016

Omavaraisuuden ja omaperäisyyden rajalla



Olen viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana yhä enemmän ja enemmän uppoutunut omavaraistelun ihmeelliseen maailmaan. Kaikki alkoi oikeastaan jo lapsuudessani 4H-kasvimaasta. Ja vähän eläimistäkin. Mutta kasvit on ne juttu, joista olen aina ollut kiinnostunut. Etenkin sellaiset joita voi syödä tai muuten hyödyntää. Vaikka maalla asuinkin, ei tällaiset harrastukset silti olleet ihan valtavirtaisia maalaislastenkaan keskuudessa. Muistan joskus teininä kun joku kaveri kysyi yhdeltä opettajalta minua osoittaen, että "Voitko kuvitella, että tuo kasvattaa jotain porkkanoita." Minulla ehkä oli jokin punkkarihenkinen vaihe meneillään. Opettaja vastasi jotain sen tyylistä, että "Itse asiassa voin hyvinkin kuvitella." Lukiossa muistan olleeni retkeilykurssilla (se kyllä jäi kesken, en sitten malttanut enää kevätlukukaudella lähteäkään retkeilemään). Olimme yötä jossain laavulla syksyisessä metsässä ja meillä piti olla siellä omia eväitä. Muistan jostain syystä edelleen, että minulla oli mm. kyssäkaalia ja mesiangervoteetä, koska kurkku oli kipeä. Evääni aiheuttivat hiukan kummastusta.

Ja eväät on oikeastaan se asia, joka edelleen erottaa minut muista. Viimeisen kymmenen vuoden aikana omavaraisuusaste on kasvanut ja sillä aikavälillä olen ollut kolmessa eri työpaikassa, joissa olen syönyt omia eväitä. Melko pian joka työpaikassa on alettu jännityksellä odottaa, mitä minun rasiastani löytyy ruokatunnilla. Itselleni ruuissani ei tietenkään ole mitään erikoista, mutta työkaverit toisinaan vitsailevat ja hymähtelevät. Mitä rasiassa sitten saattaa olla? Paistettua haukea ja viiriäisen munia. Salaattia, jossa on joukossa vuohenputkea, voikukkaa, ruohosipulia ja etikkaliemeen säilöttyjä voikukannuppuja. Perunaa, kanin koipi ja violetteja porkkanoita. Metallinen teesiiviläpallo, jossa on kukkia flunssan hoitoon ja kaiken lisäksi tee oli väriltään aivan fairyn vihreää (sitä itsekin vähän hämmästelin). Mutta toisaalta, vaikka ruoka on minulle tärkeää, se on kuitenkin vain polttoainetta, jota on pakko tankata, että jaksaa. Siksi minulla on töissä useimmiten hätävarajemma, jossa on jotain säilyvää. Entisellä työpaikalla minulla oli aina joko kauraryynipaketti tai riisimuroja. Nykyään minulla on välipalapatukoita, pussikeittoa tai pilttiä. Ja hassua kyllä, nämä eväät herättävät lähes yhtä paljon hilpeyttä. Olen tosi nuuka ja menen ihan todella harvoin lounaspaikkaan syömään. Jos lounas maksaa vaille 7€, voin samalla summalla ruokkia koko perheen. Tunnen huonoa omaatuntoa, jos törsään niin paljon pelkästään omaan syömiseeni.

Ihmisille on alkanut tulla selväksi, että teen paljon juttuja kotona ja ilmeisesti moni luulee että suhtaudun ruokaan hirveän tiukkapipoisesti. Mikä ei kylläkään ole ihan totta. Joku aika sitten tapasin yhden tutun äidin kaupan kassalla. Hän katsoi ostoksiani ja huokasi, että " Ai syödäänkö teilläkin eineshampurilaisia?" No syödään. En minä mikään pyhimys ole. En tiedä romuttuiko hänen käsityksensä minusta vai oliko se hänelle itselleen lohduksi. Joskus arki vaan iskee vasten kasvoja ja on ihan pakko saada lapsille äkkiä jotain, mikä varmasti maistuu kaikille.

Se, että ihmiset tietävät minun harrastavan näitä juttuja on johtanut myös siihen, että saan toisinaan puheluita ja muita viesteä, joissa kysytään kysymyksiä liittyen eläimiin (missä en toden totta ole asiantuntija...), pyydetään tunnistamaan jokin sieni tai kasvi, kysytään mikä yrtti voisi auttaa johonkin vaivaan, tai sitten jotain ohjetta mitä kummallisempiin asioihin. Kiva, että luotetaan ja oppiihan sitä itsekin, kun ottaa selvää mitä  kysymykseen vastata.

Ihmiset kysyvät myös kysymyksiä, kuten eilen, että teetkö itse sipsejä. Ööö, no en. Paitsi lehtikaali-, nokkos-, magnoldi- ja salviasipsejä olen tehnyt. Tai en minä tiedä onko ne olleet sipsejä, mutta sellaiseksi niitä sanoin. Tai kerran eräs lapsen kaveri ihmetteli, että "Teetkö sä tosiaan KETSUPINKIN itse!" No silloin satuin tekemään. Yleensä en. Toisella kertaa tarjosin samalle lapselle itse tehtyä ruisleipää ja silloinkin hän oli aika hämmästynyt.

Itse alan olla niin tottunut tähän elämään, etten pidä sitä mitenkään erikoisena, mutta taas tänään kuulin ihmettelyä siitä miten ole jotenkin boheemi. Ennen tällainen oli ihan vaan elämää. Nykyään se on jännittävää ja boheemia. Moni tuntuu ihailevan. En kyllä ymmärrä miksi. Kuka vaan voi alkaa harrastella ihan samoja juttuja. Ja nyt keväällä on mainio aika aloittaa!

Muualla samasta aiheesta:
Korpikiven tupa
Farmer to bee
Korkeala
Epämoderni perhe

16 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus :) Paljastatko, mitä nyt kesällä kannattaa kerätä teeaineksia syksyn nuhakautta varten?

    VastaaPoista
  2. Mesiangervoa olen kuivannut kuumeeseen ja särkyyn. Puna-apilan kukkia limaa irrottavaksi hengitystievaivoihin ja malvaa tai salkoruusuusua ärsytysyskään. Malvan sukuisissa on paljon lima-aineita. Viime kesänä ajattelin tehdä yskäsiirappia ratamosta, mutta se sitten jäi.

    VastaaPoista
  3. Kivaa että joku muukin on ollut jo nuoresta asti kasvimaasta kiinnostunut! Musta tuntui joskus nuorempana että oli enemmän yhteistä joidenkin mummujen kanssa kuin samanikäisten :D Pitääpä munkin suunnata mesiangervoapajille sun innoittamana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo. Mä aattelen, että se on mulle sellanen syntymälahja ja kutsumus, kun se kiinnostus on aina ollut. Miäkin oon aina enemmän hengannut enempi mummojen kanssa kuin oman ikäisten. Vanha sielu kai.

      Poista
  4. Viimeinen kappale on niin totta. Meillekkin monesti sanotaan kun teillä on sitä aikaa niin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, aikaahan on kaikilla saman verran vuorokaudessa. On valinta, miten sen käyttää.

      Poista
  5. Ihana kirjoitus :) Minua niin ärsyttää että aina pitäisi sopia täydellisesti johonkin muottiin, viitaten tuohon eineshamppariin. Meillä ei kyllä varmaan sovita mihinkään muottiin, eikä taideta teilläkään, eletään vaan omaa elämää ja tehdään niitä juttuja mitkä kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin parasta, elää vaan omaa elämäänsä. En suostu muotteihin. Olen ihan tarpeeksi jo yrittänyt, todeten ettei siitä mitään tule.

      Poista
  6. Olipa kiva lukea! Näin ihmisestä tulee noita = parantaja, kun kyläläiset alkavat kysellä neuvoa...

    Nykylapset ovat joskus niin vieraantuneita todellisuudesta! Yksi esim. ällistyi meidän hampurilaisista: "Siis voiks jauhelihapihvejä tehä itte!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mä joskus olen sanonutkin, että joskus kauan sitten minut olisi varmaan poltettu noitana. Rakastan kissoja, teen näitä yrtti juttuja ja näen unia.

      Poista
  7. Tuli lukiessa nyökyteltyä tietäväisesti monin kohdin, niin 4H harrastus, kuin omat eväätkin on tuttua. Ja hätävarana työpöydällä kaurahiutaleet ja pussikeitot, sekä hunajapurkki. Työpaikkaruokailu on tätänykyä melkoista ryöstöä! Hyvä krjoitus!

    VastaaPoista
  8. Hehee, tuttua. Bussimatkalla olen ja eväänä on voileivän lisäksi rasiallinen vuohenputken lehtiä (joista suurin osa onkin jo syöty). Kotimatkalle nappaan varmaan ylellisistä kokoustarjoiluista jotain mukaan, heittäisivät ylijääneet roskiin kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi tympeää tuollainen roskiin heittäminen.

      Poista
  9. Ah, niin tuttua. Työkaverit kummmeksuu välillä eväitä. Haukipullia ja vuohenputki/voikukka salaattia tai kukkoviilokkia kaalin ja mustaherukan kanssa.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...