tiistai 30. kesäkuuta 2015

Elämästä

Viikonloppuna olin hautajaisissa. Sunnuntai-iltana olin tosi poikki ja tuntui, että itkettää vaan ihan hirveästi. Kun hanat avaa, ne eivät meinaa millään sulkeutua. Olen surrut kaikenlaisia asioita. Tuntuu toisinaan, että olen syntynyt ihan värään aikaan. Tunnen oloni tosi vanhaksi. Sukupuussakin olen ihan väärällä oksalla. Minun olisi kuulunut syntyä 60-luvulla. Myöhästyin 20 vuotta. Elämän rajallisuus pysäyttää. Kohtako ei ole enää yhtään sukupolvea minun ennen? Omat vanhemmat ja heidän sisaruksensa vievät pois myös linkin omiin isovanhempiini ja heidän isovanhempiinsa. Esivanhempia ei muista kohta kukaan. Onneksi olen perillä juuristani. Jos en tietäisi, mistä tulen, en tietäisi minne olen menossa.

Kävin kuukausi sitten psykologilla. Itse, yksin, vaikka käynti oikeastaan liittyi lapsen oppimisvaikeuksiin. Psykologi kyseli elämästäni, perheestäni, suvustani. Millaisia olemme? Monet traumat, kokemukset, elämän kolhut kuulemma jättävät merkin geeniperimäämme. Se miksi, olen tällainen voi olla seurausta monien ihmisten kokemuksista. Psykologi sanoi, että asiat periytyy jopa kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Raamatullista, mutta silti tieteellistä.

Olen menettänyt tosi monta sukulaista viime vuosina. Nyt näiden hautajaisten aikoihin itkin taas jokaista. Itkin sukuni muistoja. Hyviä asioita, pahoja asioita. Asioita joita muistan ja asioita joita en ole kokenut, kuullut vain. Tuntenut ikävää, tuskaa ja kipua. Rakkauttakin. Geeneistä astiko se kaikki kumpuaa?

Oli tosi vahva kokemus saattaa rakasta sukulaista paikkakuntamme hautausmaalle. Hautausmaan pääkäytävää pitkin. Portista kiviaidan sisälle. Heti kohta oikealla on isovanhempieni hauta. Jonkin matkaa eteenpäin vasemmalla isäni ja pienen veljeni hauta. Siitä vähän matkaa jatkoimme, käännyimme, tätini hauta ja melkein siihen viereen laskettiin tämä rakas arkku. Melkein siskonsa haudan viereen.

Sinne minäkin tahtoisin aikanaan. Pääkäytävän varteen. Siellä kaikki muutkin sukulaiset tuntuvat olevan. Tavalliset ihmiset. Takapenkin ihmiset. Ei merkkihenkilöitä, mutta pääkäytävällä. Viimeiset tulevat ensimmäisiksi.

Siitäkö se johtuu, geeneistä? Että ostin rantatontin, mutta en ilkeä mennä sinne. Mitä ne naapuritkin ajattelevat. Köyhä ihminen meni ja osti. Varakkaampi oli sen itselleen ajatellut. Mitä minä oikein luulin. Torpparien jälkeläinen. Köyhien perillinen. Luulin, että tulen onnelliseksi kun omistan. En tullut. Häpeän omistan. Ylihintaisen häpeän.

Ja kaikesta nyt huomasin, että olen maassa kiinni. Tämän paikkakunnan maassa. Omistin tai en. Identiteettini on olla juuri täältä kotoisin. Joku pari viikkoa sitten kysyi, millaista siellä on asua. Oletteko tykänneet olla. Hämmennyin. Vastasin, että en osaa sanoa. Olen viidennen polven paikkakuntalainen. Lapseni kuudennen. Ollaan kai tykätty. Ei olla ymmärretty lähteä. Seuraan epäuskoisena keskustelua, että ihmiset pitäisi saada muuttamaan paikkakuntaa työpaikan perässä. Ei ihmistä pidä juuriltaan repiä, jos ei se itse halua.

Mutta juuriani en häpeä. En häpeä geenejäni. Minusta on tullut juuri tällainen. Olen oppinut ihmisenä olemisesta paljon. Sain elämää kokeneet geenit ja vanhan sielun. Sain paikan ja tehtävän tässä maassa. Maasta tullut ja aikanaan maaksi jälleen.

11 kommenttia:

  1. oi, ihanaa että sie sait sen tontin! <3 ja sinä oot ihana, just sellasena kuin oot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, jos vaan nyt uskaltaisin mennä sinne ilman huonoa omaatuntoa :D

      Poista
  2. Vaikka kuolema on luonnollista, se on niille, jotka jäävät, todella kuluttavaa. Varsinkin, jos kuolemaa ja surua on usein peräkkäin. Mutta onneksi elämässä on niin paljon iloa, että se vie yli vaikeiden aikojen.
    Juurethan on ne, mille kukaan ei voi mitään. Ja jokainen on sellainen, kun on. Muut olkoot mitä mieltä tahansa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se ja iäkkäitäkin useimmat edesmeenneet olleet. Mulla on nyt joku ikäkriiisi kai. Mulla on just hyvät juuret, en muunlaisia haluaisikaan. Kun tuntee juurensa, tietää miksi suvun ihmiset on sellaisia kuin on. Häpeä ei tule ihmisistä vaan jostain muusta, en tiedä ihan kokonaan mistä.

      Poista
  3. Ajatuksia herättävä kirjoitus, silmänurkka "vähän" kostui kuin luin sitä. Samoja asioita pohdin aika ajoin minäkin, kovasti tuntuvat juuret olevan kiinni täällä, maalla, rakkaiden maisemien ja metsien keskellä. Mielenkiintoista, että menneet traumat ja tapahtumat voivat muokata geeniperimää ja vaikuttaa yksilön elämään vielä sukupolvienkin jälkeen. Ehkä se auttaa osaltaan myös itsensä tuntemisen opettelussa:).

    Kovasti voimia sinulle, läheisen menettäminen on aina tosi surullista. Valoa alkavaan heinäkuuhun<3!
    T:A

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun olet kommentoinut <3 Kiitos samoin :)

      Poista
  4. Kauniisti kuvaat tunteita ja kokemusta sukupolvien ketjussa. Hautajaisissa tulee usein vahvasti tunne sukuun kuulumisesta. Voimia sisimpääsi ja iloa päiviisi. Eeva

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin :) Samaa mieltä tuosta sukuunkuulumisen tunteesta.

      Poista
  5. Otan osaa.

    Hautajaiset saavat monesti pohtimaan asioita ja sukupolvien ketjua. Meidän suvussa on enempi ollut aina hautajaisia ja pian on itselläkin edessä se tosi seikka, että kuuluu suvun vanhimpiin. Onneksi omat vanhempani ovat vielä elossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) En ehkä ajattelisi ihan näin, jos isäni vielä eläisi. Ehkä minä sitä isää eniten suren kaikissa näissä hautajaisissa. Nyt hautasimme isän sisaruksista sen joka oli monella tapaa jotenkin isän tapainen luonteeltaan. Tai no, ainakin isälle hyvin läheinen ja tärkeä.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...