Huomaan usein miettiväni, miten elämäni olisi parempaa ja onnellisempaa, jos sitä sun tätä. Olen jäänyt jumiin joihinkin haaveisiin ja unelmiin, joihin minulla ei ehkä sitten kuitenkaan tunnu olevan edellytyksiä. Hakkaan päätäni seinään aina samojen asioiden kanssa. Tunnen toisinaan katkeruutta siitä, että en onnistu tavoitteissani vaikka olen yrittänyt jopa vuosia. Häpeäkseni tunnustan, että olen usein hirveän kateellinen joillekin ihmisille, joiden elämässä tuntuu tapahtuvan juuri ne asiat, mitä minulle ei tapahdu, vaikka haluaisin. Ja vaikka ihan oikeasti yritän.
Jostain syystä tämä vuosi on tuonut eteeni kummallisia kirjoja ja materiaaleja. Löydänkö vastauksia kysymyksiini? En tiedä. Vielä.
Joskus viime syksynä vähän joka puolella netissä tuntui olevan mainoksia Hidasta Elämää sivuston
Unelmakarttakirja verkkokurssista. Kiinnostuin, mutta pidin sitä ehkä vähän humpuukina. Alkuvuodesta mainokset alkoivat taas putkahdella eri sivuilta. Ilmoittauduin mukaan. Ensimmäiset materiaalit kurssista on läpikäyty ja huomaan, että sain pari uutta ajatusta ja mahdollisesti tällä on itsetuntoani kohottava vaikutus. Ei hullumpaa, vaikka olisikin humpuukia.
Kun palasin joululomalta takaisin töihin, työpöydälleni oli ilmestynyt
Joyce Meyerin kirja 7 ilon varasta. Olin saanut sen kiitokseksi siitä, että järjestin paikkakunnalleni Operaatio joulun lapsi keräyksen, jossa tehtiin paketteja Romanian lapsille. En ole vielä koko kirjaa lukenut, mutta varsinkin kateus- kohdat kolahtivat.
Maanantaina vein paikalliselle hyväntekeväisyyskirppikselle tavaraa ja kuten usein, en onnistu vain viemään vaan useimmiten sieltä tulee myös tuontia kotiin takaisin. Tällä kertaa löydöt osuivat niin nappiin kuin vaan voi. Ensinnäkin löysin ensiapupakkauksen, jossa olis sellaista haavaharsoa. Olin laittanut kotona mung-papuja ja alfa alfaa likoamaan, mutta idätystä varten minulta puuttui lasipurkkien suulle tulevaa harsokangasta. Nuo haavaharsot olivat vieläpä juuri sopivaa kokoa ja oletettavasti melko steriilejäkin avaamattomassa paketissa. Minulle käy usein näin, että juuri tarvitsemani asia kävelee pian vastaan jostakin. (paitsi isoissa asioissa) Toinen löytö (josta oikeastaan aioin kertoa, harso oli pelkkä rönsy tarinassa :D ) osui ja upposi: kirja nimeltä
Onnellisuusprojekti.
Olen parina iltana nukahtanut sen ääreen. Jo alkusivuilla kirjailija tuntuu kuvailevan minun ajatuksiani :"
Minulla oli monta syytä olla onnellinen. ......(mainitsee lapset ja puolison) läheiset välit vanhempiini, sisareeni ..... minulla oli ystäviä, olin terve, eikä minun tarvinnut värjätä hiuksiani. Silti nälvin aviomiestäni liian usein. Lannistuin pienimmästäkin ammatillisesta takaiskusta. En saanut pidetyksi yhteyttä vanhoihin ystäviini, menetin malttini liian helposti, olin kausittain alakuloinen, epävarma, innoton ja tunsin ylipäätään syyllisyyttä ...... En ollut masentunut, eikä minulla ollut keski-iän kriisiä, mutta minulla oli keski-ikään liittyvää huonovointisuutta, toistuvaa tyytymättömyyttäja miltei epäuskon tunnetta. "Olenko tämä minä?" "
Kirja lupaa myös ohjeita kuinka aloittaa ja toteuttaa omaa onnellisuusprojektia. Sinne asti en ole päässyt vielä, mutta tarkoitus on kahlata läpi Onnellisuusprojektin jotenkin. Jospa tavoittaisin jotakin onnesta.
Ehkä nämä on asioita, joita moni miettii. En olekaan yksin ajatusteni kanssa.
Tämä vuosi siis tuntuu alkavan isojen asioiden äärellä. Kuka minä olen? Miten hyväksyä se, että olen tällainen minä? Miten sovittaa omat unelmat todellisuuteen? Voinko tyytyä siihen, että kaikki ei toteudukaan, siten kuin olin toivonut?
Isoin haave edelleen on se, että voisin saada oman maatilan. (Vaikka ihan pienenkin. Mieluiten pienen. Sellaisen joka ei maksa paljon. Ja sellaisen, ettei lasten tarvitse vaihtaa koulua. Liian tiukat kriteerit?) Minulla on halu ja tarve kasvattaa itse omaa ruokaa ja tehdä asioita itse omin käsin. Tätä on hankala selittää niille joilla ei ole mitään polttavaa unelmaa tai jotka eivät ole tästä samasta asiasta kiinnostuneet. Olen alkanut epäillä itsekin, että unelma on täysin tavoittamaton. En ikinä voi saada sellaisia rahoja. Olen liian laiska toteuttaakseni unelmaa. Tai jos sen saavuttaisin, menettäisin sen kuitenkin, koska en osaa, jaksa tai vaan saa aikaiseksi mitään. Oma puolisoni ja osa muuta lähipiiriäni on isoja jarruttavia tekijöitä. On ihan selvää, että kykyihini ei uskota. Tai, että ei sellainen kannata. Asiasta on tullut lähes pakkomielle, joka hallitsee minua. Katkeroittaa ja syö itseluottamusta.
Olen myös miettinyt, että opettelisin tyytymään tähän, mitä minulla nyt on. Mutta se on aivan äärettömän vaikeaa. Noin 2000 neliön tontille ei oikein pysty mahduttamaan koko unelmaansa. Tähän ei voi saada enempää edes rakennuslupaa. Voisin kyllä vielä enemmän mahduttaa kasveja pihaan. Puita, pensaita, marjoja, kukkia ja kasvimaata lisää. Päällekkäin, limittäin, lomittain, ruukuissa, pengerrettynä. Luopuisin osasta eläimistä? Voisinko vuokrata lisämaata? Ostaa kenties? Keneltä?
Meillä on 15 hehtaaria vajaan 10 kilometrin päässä, mutta se on liian kaukana päivittäin käydä. Varsinkin kun se on eri suuntaan asiointiin ja työmatkaan nähden. Olen ehdottanut uuden talon rakentamista sinne. Mieheni ei ole riskinottaja. Mikään ehdotus ei käy. "
Näin on hyvä." Paitsi ettei minulle ole! Joinakin heikkoina hetkinä mietin pakkaavani laukut ja lähteväni yksin kohti unelmaani. "
Pidä tunkkis, kun ei mikään käy!" Sitten aina tajuan lopulta, että siinä ei olisi mitään järkeä, se oikeastaan tuhoaisi kaiken. Elämähän on näinkin ihan mukavaa.
Miksei näin pienelle ihmiselle olisi voitu antaa myös pieniä ajatuksia? Pienessä elämässä riittäisi pienet unelmat?
Tämä sama tuska alkaa aina kevään koittaessa. Huomaan, että tämä kevät ei tee poikkeusta.
Ehkä uppoudun opuksiini, toivoen ratkaisua tuskaani.
Jos mitään muuta en voi, niin ainakin taimikasvatuksen voin onneksi kohta aloittaa.
