lauantai 28. helmikuuta 2015

Köyhyyttä ja rahattomuutta kirjoissa

Viime vuonna päätin jäädä töistä hoitovapaalle kotiin ja se tarkoitti väistämättä pieniä tuloja. Kenties pienituloisuuden takia päädyin lukemaan muutamia kirjoja aiheesta. Itse en mieltänyt eloani köyhäksi, koska olin tilanteessa vapaaehtoisesti ja kuitenkin pärjäsimme ihan kohtuullisen mukavasti. Ja mieshän toki kävi koko vuoden töissä. Jos olisi tullut lomautus tai työttömyys, olisimme oikeasti tipahtaneet vararikon partaalle. Oikeasti köyhyyttä käsittelee Susanna Alakoski kirjassaan Köyhän lokakuu ja Mathias Rosenlund Vaskivuorentie 20:ssä. Kummastakin kirjasta jäi aika toivoton olo. Oikeassa köyhyydessä ei ole mitään kivaa. Se voi lamaannuttaa ihmisen. Köyhyys voi periytyä ja lapsuuden köyhyys jättää traumoja ja kipeyttä, vaikka siitä onnistuisi pyristelemään ylös. Vaikka viime vuoden vaatimattomuus oli vapaaehtoista ja tieten hankittu, huomasin silti, että vähävaraisuus vaatii itseluottamusta. Voi olla vaikea sanoa julkisesti, että nyt ei ole varaa. Minulla ei ole rahaa. Ajoittain vastavirtaan kulkeminen todella vaatii kanttia. Olen taipuvainen muutenkin ajattelemaan, että olen vähän huonompi kuin muut ja pitää ihan pyristellä sitä vastaan, ettei käy pönkittämään egoaan tavaralla, vaatteilla ja muulla ulkoisella. Luulen, että kokemus opetti ymmärtämään köyhyyttä jollain tasolla. Tiedän tunteen kun kaupassa pitää laskea kilohintoja ja senttejä. Jännittää kassalla riittääkö raha, laskinko ostoksia tehdessä hinnat mielessäni oikein. Tai kun laskujen pino kasvaa kasvamistaan ja tietää, että niiden maksamisen jälkeen ei voikaan  käydä kaupassa ennen seuraavaa tiliä. Kun katselee komeroita sillä silmällä, että mitähän täältä menisi kaupaksi nettikirppiksellä.




Sain viime vuonna arvostelukappaleen Laura Honkasalon kirjasta Nuukaillen. Tykkään lueskella tämän tyyppisiä kirjoja, missä on arjen pieniä niksejä. Mutta tämä oli kyllä enempi elämäntapa nuukailua, köyhäilyä ja sen sortin hifistelyä. Oikeassa köyhyydessä elävää saattaisi ärsyttää koko kirja.



Viime aikoina minua on kiehtonut rahattomuus ja hiukan yhteiskunnan ulkopuolella eläminen. Tai ehkä enemmänkin talousjärjestelmän ulkopuolella eläminen. Tänä aamuna sain luettua loppuun Mark Boylen Moneyless Manin. (ei tietääkseni ole suomennettu) Mark eli vuoden kokonaan ilman rahaa. Ei rahapalkkaa, ei asumiskuluja, ei puhelinlaskua, ei rahalla ostettua ruokaa. Hän mm. dyykkasi, keräili villivihanneksia, vaihtoi työpanokseen viljaa, pyöräili, käveli, asui asuntovaunussa, jonka sai ilmaiseksi jne. Mielenkiintoinen kirja ja kokeilu. Minusta on hyvä, että on ihmisiä, jotka kyseenalaistavat itsestään selvyyksiä ja vallitsevia rakenteita. Kaikki eivät toki voisi perustaa ruokaansa dyykkaukseen, koska homma ei vaan toimisi niin. Mark liputti kovasti yhteisöllisyyden ja jakamisen puolesta. Hän myös perusti ajatuksiaan permakulttuuriin. 


Huomasin, että pian on suomeksi ilmestymässä tällainen kirja. Suomalainen kirjoittaja on elänyt 4 vuotta rahatta. Pitääpä lukea tämäkin kun ehtii.


Mikä minua nyt innostaa perehtymään elämään ilman rahaa tai vähällä rahalla. Ekologisuus. Pieni palkkani. Ja se, että välillä on vaikea uskoa taloussysteemiin. Tulee turvallisempi olo, kun tietää keinoja selviytyä tiukassa tilanteessa. Omavaraisuuden lisääminen on minun pyrkimykseni. Aikani tässä kotosalla on ilmaista. Itse tekemällä ei aina tarvitse rahaa. Ja kannattaa etsiä ystäviksi samanmielisiä ihmisiä, joiden kanssa voi käydä vaihtokauppaa ilman rahaa. Toisaalta käyn kyllä ihan ilomielin töissäkin ja maksan veroni, koska niitä käytetään yhteisen hyvinvoinnin eteen. Asiat eivät ole niin yksioikoisia. Jos kukaan ei maksaisi veroja lapsemme eivät olisi koulussa ja sairaana en pääsisi terveyskeskukseen melkein ilmaiseksi. Joissain keskusteluissa ihmiset haaveilevat jäävänsä kotiin viljelemään omavaraisesti ilman tuloja ja käytännössä tulot ovat sitten erilaisia yhteiskunnan tukia. Minusta sekään ei ole automaattisesti oikea ratkaisu. Kuka ne tuet sitten maksaa. Työssä käynnissä ja ansaitsemisessa pitäisi olla enemmän joustavuutta. Asiat on monimutkaisia ja monitahoisia. Yhteiskunta on monimutkainen. Raha-asiat on monimutkaisia.

Aamulla tosiaan luin loppuun Mark Boylen kirjan ja sen viime lehdillä oli kerrottu kaksi tapausta, joissa ihmisiä oli kuollut aleryntäyksessä toisten jalkoihin. Parisataa vuotta sitten kotikyläni kirkossa tallautui useita ihmisiä kuoliaaksi, koska tulipalo (tai huhu siitä?) aihetti pakokauhun ja ryntäyksen oville. Ennen tulipalo sai aikaan tälläista, nykyään ihmiset tallovat toisensa tavaroiden takia alessa!

Iltapäivällä kävin kirjan julkaisutilaisuudessa, jossa kirjailija luki pätkän, missä ihmiset jonottavat halpojen tuotteiden takia megamyymälän avajaisiin. Tuli mieleen tuo aamulla lukemani. Hassu pieni arjen aasin silta. Kirjailijan lukiessa jännitin, montako kuolee kun ostoskeskuksen ovet aukeaa. Vastausta en kerro, tai ehkä kukaan ei kuollutkaan.

Tämän kirjan julkkareissa kävin.
 Kirja on puolessa välissä ja taidanpa mennä nyt sitä lukemaan täkin alle. Saatanpa kertoa siitä arvioni jonnai kesänä.

torstai 26. helmikuuta 2015

Hiihtolomailua


Otsikko on hieman harhaanjohtava sikäli, että kukaan meistä ei ole hiihtänyt tällä viikolla. Ja hangetkin alkava olla aika kehnot. Käytiin lasten kanssa pari päivää sitten Kuopion museossa katselemassa eläimiä ja mammutti teki ainakin kahteen nuorimpaan suuren vaikutuksen. Muuten ollaan lorvailtu kotosalla. Minäkin olen pitänyt melkein koko viikon vapaata. 



Aika tavallisia kotijuttuja on tullut puuhailtua. On pesty pyykkiä, tehty ruokaa, ruokittu eläimiä, sotkettu ja siivottu. Viikon päätteeksi olisi tarkoitus juhlia 3 vuotta täyttävää kuopusta, joten luvassa on vielä siiivoamista ja leipomista. 

Kevään tuloonkin on varauduttu hieman. Olen kylvänyt paprikat, tomaatit ja joitain muita kasveja. Osa on jo taimella. Yhtenä päivänä satokaudet kohtasivat, sillä aamupäivällä kyvin seuravaavaa satokautta varten tomaatteja ja iltapäivällä säilöin hilloksi viimeisen viime kesän kurpitsan kellarista. Suosittelen lämpimästi kasvattamaan jotain kestävää talvikurpitsalajiketta, sillä niistä voi olla iloa pitkään.

Jotain uuttakin on tekeillä. Olen saanut yhdeltä ystävältä jauhomatoja. Ne on nyt parisen viikkoa kasvaneet ja ovat yhä hengissä. Luulen, että onnistun kasvattamaan niitä kanoille ja viiriäisille ruuaksi. Jännää. En nyt jaksa niiden kasvatuksessa ohjeistaa sen enempää mm. täältä ja täältä löytyy lisää tietoa. Laitan kuvia sitten kun olen hiukan varmempi ja perehtyneempi aiheeseen. Toistaiseksi vaikuttaa helpolta.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Pullaa


Mä edellisessä postauksessa kerroin reissustani Olga Temosen Pullakirjan jullkareihin ja taisin mainita, että palaan kirjaan myöhemmin vielä. 

Kirjalle tuli käyttöä heti parin päivän päästä, kun meille tuli vieraita. Tiesin kyllä, että ovat tulossa ja olin aikeissa leipoa jotain. Leipomista aloitellessa tajusin, ettei minulla ole munia. En useinkaan osta munia, koska saamme 7-10 munaa viikossa omasta takaa. Nyt olin kuitenkin edellisenä päivänä paistanut kaikki munat perheelle perunoiden kyytipojaksi iltaruualle. Enkä ollut kyllä käynyt kaupassakaan munaostoksilla, kun minulla oli sellainen outo tilanne, että olinkin yllättäin puolitoista kuukautta ilman tuloja. Sellainen epäonninen sattumien summa. 

Eipä hätää, sen verran olin jo Pullakirjaan tutustunut, että tajusin yhden peruspullataikinan ohjeen olevan aivan munaton ja maidoton. Sillä pohjalla sitten tein mustikkapiirakkaa vieraille. Ja tosi hyvää tuli.


Olgan pullakirja oli tosi positiivinen yllätys. Hauska nähdä, miten moneksi pulla taipuu. Meillä oli kotona aina pullaa. Joka päivä let'vehnästä. Äidin arkipulla oli sellaista melko sokeritonta, melkein vehnäleipää enemmän. Isä söi sitä voin kanssa. Tosinaan pisti vielä makkaraa päälle :D Itse en ollut lapsena tai nuorena ollenkaan pullan ystävä. Enkä muidenkaan makeiden. Edes letuista en tykännyt. Jotenkin kummassa aikuisena maku on muuttunut. 

Pullakirjasta löytyy myös gluteenittoman pullan ohje. Ehdottomasti täytyy kokeilla sitäkin. Tuttavapiirissäkin keliakia on yleistynyt huimasti. Olen vähän selaillut kirjaa nimeltä Eroon vehnästä ja kyllä vaikuttaisi siltä, että nykyinen valkoinen vehnä on pilalle jalostunut ja tekee terveydelle paljon haittaa. Joku aika sitten lainasin myös kirjastosta kirjan leivän historiasta. Se oli aika uusi teos ja harmikseni nyt huomaan, etten muista sen tekijää tai nimeä. Viljaleivonnaiset ovat kuuluneet ihmisten arkeen ja juhlaan jo useamman tuhat vuotta. Alkuviljat olisivat todella mielenkiintoisia aihe perehtyä. 

 Pullakirjassa on esillä speltti. Olen käyttänyt sitä aika satunnaisesti lähinä sämpylöihin, joita teen usein. Hyvinvoinnin tavaratalon sivuilta bongasin Sunspeltin kampanjan, jossa on tarjouksessa tuotepaketti, joka sisältää Kari Kaipaisen kirjan speltistä. Jos minulla olisi pelto, kasvattaisin alkuviljaa :)



keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Pieni matkakertomus

En ole viime aikoina liikkunut juuri missään ja vielä vähemmän yksin. Milloin olen viimeksi liikkunut julkisilla kulkuneuvoilla... hmm... en edes muista. Ollaan me lasten kanssa pari kertaa vuodessa käyty bussimatkoilla huvipuistoissa ja vastaavissa. Ne matkat ovat olleet melko vaivattomia, koska yleensä järjestänä on ollut 4H, seurakunta tai jokin muu järjestö. Sen kun on vaan istunut kyytiin ja mennyt muitten perässä. Kaupunkimatkani ulottuvat noihin kahteen lähikaupunkiin, joista toisessa olen tainnut käydä viimeksi... vuosi sitten? Toisessa käymme hiukan useammin, koska siellä on sellaisia pakollisia asiointeja toisinaan ja sukulaisia. Minulle selvisi ihan tässä hiljattain, että busseilla pääsee nykyisin todella edullisesti, jos varaa liput netistä hyvissä ajoin. Samanlaisia tarjouksia lienee myös vr:llä, mutta kun meillä ei mene pätkääkään kiskoa tässä kunnassa niin junalla kulkeminen on jäänyt. Eilen sitten istuin melkein koko päivän linja-autossa. Miksi? Minäpä kerron.

Aina toisinaan saan sähköpostiini kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin; ravintoloiden avajaisiin, kirjan julkistamisiin, tuote-esittelyihin yms. Saan niitä siksi, että kauan aikaa sitten sain viestin joltakin taholta, joka kysyi saako minulle laittaa tun tyylisiä mainoksia ja tiedotteita. Hetken emmin, koska sinne piti ilmoittaa nimet ja osoitteet ja muita tietoja itsestä. Olen tämän blogin kanssa elellyt melko anonyymisti. Jossain kohtaa blogissa on ihan pieni vihje nimestäni. Kuitenkin jahkailun jälkeen päästin, että katsotaan millaisia mainoksia postiin alkaa sadella. Niitä tulee tosi kohtuullisesti ja ne on tosi asiallisia. Kutsut yleensä ohitan joko siksi, että ne ovat kutsuja tilaisuuksiin joista en ole kiinnostunut tai siksi, että tilaiduudet ovat ihan toisella puolella maata. Tällä meidän seudulla ei tunnu olevan koskaan mitään. Yleisimmin tapahtumat ovat Helsingissä. Helsinki ei ole minulle tuttu, vaan lähinnä ahdistavan pelottava kaikkine ratikoineen ja muine ihmeineen. Ja sinne on meiltä liian pitkä. Kalliiksikin olen matkan mieltänyt.

Muutama viikko sitten sain sähköpostiin kutsun Tammesta Olga Temosen Pullakirjan julkaisukahveille. En tiedä, miksi en ohittanut kutsua ja delettänyt sitä niin kuin useimmiten kutsuille käy, vaan kävin selvittämään, miten sinne pääsisi. Kalenteri näytti vapaapäivää. Pieni pikainen selaus Onnibussin ja Matkahuollon sivuilla tuotti matkan hinnaksi 14 euroa edestakaisin. (Yhteen suuntaan matka kestää noin 3 ja puolituntia pikavuorossa.) Kun huomasin jo tilanneeni liputkin, laitoin Tammen postiin viestiä, että tulossa ollaan. Seuraavana aamuna soitin äidille pääseekö hän lapsen vahdiksi ja vielä sekin järjestyi. Minulla oli suunnitelmissa käydä myös Hyötykasviyhdistyksen kaupassa, mutta se suunnitelma kariutui sitten Helsingissä paikan päällä kun tajusin, että minulla on tosi vähän aikaa eikä mitään kykyä hahmottaa kuinka paljon vie aikaa mennä sinne. Ja syödäkin piti. Mutta on mulla kaksi kenkälaatikollista siemeniä eteisen hattuhyllyllä, joten ei kai se sitten haitannut.

En ollut ikinä matkustanut Onnibusilla. Se oli tosi vaivatonta, mutta istuin alakerrassa ja se oli aika ahdistavan matala. Kun vielä ikkunat oli paksun kuran peitossa, tuntui kuin olisi matkustanut luolassa. Ensi kerran aion mennä yläkertaan, josko se olisi vähemmän ahdistava. Olisin tietysti voinut vaihtaa paikka, mutta taisin tajuta sen juuri nyt, että niinkin olisi voinut toimia :D Luin matkalla yhden lehden kannesta kanteen ja minulla oli neule mukana. Neuloin vähän lapasta. Olen harjoitellut angoravillan kehräystä värttinällä ja sen pienen pätkän verran minulla on sitä nyt lapasen raitana. Olin juuri neulomassa raitaa kun huomasin viereisen penkin iäkkään rouvan aivastelevan. Lopetin neulomisen, koska kuvittelin tädin olevan tietysti kaneille allerginen. En halunnut aiheuttaa langallani yhtään pahempaa kohtausta :D


Perille päästyäni lähinnä vain hortoilin paikasta toiseen selvittäen, missä on paluubussini lähtöpaikka, missä on Tammi ja mistä saan ruokaa. Ja lapset odottavat aina tuliaisia, nekin piti jostain keksiä.


Kaiken haahuilun jälkeen vihdoin löysin ja uskaltauduin sinne kirjan julkaisuun. Kyllä hiukan mietin, että mitähän ihmettä siellä teen. No siis ihan silkka uteiliaisuuttanihan minä sinne tietysti menin. Ja siksi, että oli kun kerran oli kutsuttu, niin tottakai, paikalle vaan :D 
Ja kannatti mennä, oli nimittäin äärettömän hyvää pullaa! Ja mukava lämmin tilaisuus. Mieskuorolaulua ja kaikkea. Olga sanoi jotenkin, että ne oli kuin ompeluseurat. Minulla on oikeasti sellainen työ, että käyn lähes viikottain ompeluseuroissa ja vissiin sen takia oli lopulta ihan kotoinen olo :D Lopuksi sain jutella intiaanisokeri miehen kanssa. Hänellä paljon huikeita sokerijuttuja. Tapasin myös blogimaailmasta tutun Tessan. Minä tunnistin hänet, mutta hän ei tietenkään minua, koska en olen koskaan nimeäni tai kuvaani julkaissut. Oli hauska jutella hetken aikaa tipuista ja kanoista ja sellaisesta tärkeästä. Lähtiessä vieraat saivat intiaanisokeria ja Sunspeltin jauhoja mukaansa. Niin ja tuli sieltä tulaisiksi se Pullakijakin omistuskirjoituksella kotiin. Olga ja perheensä vaikuttivat juuri niin aidoilta ja lämpimiltä kuin millaisen vaikutelman olen heistä saanut mediassa. 


Löysin ihan helposti Kamppiin oikealle bussilaiturille ja hetken ehdin huokaista helpotusta bussiterminaalin penkillä. Ajattelin jo, että päivän kohokohdat oli jo käsitelty ja kohta saisin nukkua autossa. Aika pian huomasin kuitenkin, että samalle bussille on tulossa tuttu henkilö, jonka kanssa olemme olleet työkavereita vuosia sitten. Näin myös hänen tyttärensä, johon olin myös tutustunut. Kohtaaminen oli lämmin ja merkityksellinen. Se oli kuin järjestetty niin, että tapaamme. Emme olleet nähneet vuosiin, koska asumme eri paikkakunilla. En sitten nukkunutkaan bussissa vaan juttua riitti koko reiluksi kolmeksi tunniksi. Maailma on toisinaan niin pieni. Kotiin päästyä olin kyllä aika sippi. 


Ja löysin minä lapsille ne tuliaisetkin. Pojille jättikokoiset pyyhekumit ja Tammen kirjakaupasta uusimman Risto Räppääjän. Olemme lukeneet monta kuukautta joka ilta yhdessä Risto räppääjiä. Pussillisen tikkareita kaikille yhteiseksi ja Sipulille toin minikokoiset ostoskärryt. Minä itse en voi vastustaa minijuttuja ja nyt minulla on hyvä syy ostaa niitä toisinaan. Äsken ihmettelin, minne kärryt ovat joutuneet. Kurkkasin peiton alle ja siellähän ne oli unikaverina kainalossa :D Ja minä kun aamulla sanoin, ettei niitä voi viedä päiväkotiin, koska ei niitä voi pitää unikaverina.

Oli hauska irtiotto arjesta. Jäi monta hyvää muistoa. Aamulla työpaikan kahvipöydässä kerroin, missä kävin. Ensimmäinen kysymys oli tietysti, että miten sinut sellaiseen on kutsuttu. Ja taisin vahingossa nyt tulla ulos kaapista tämän blogini kanssa :D Ainakin muutama ihminen lisää tietää. Jäin ihan miettimään, miksen kerro tutuille. Kai siihen osittain liittyy sellaista häpeän tunnetta. Koulussa aineiden lukeminen ääneen oli ihan tuskaa. Oli jotenkin kiusallista, että toiset tiesi mitä kirjoitin. Liittyy huonoon itsetuntoon. Osittain se liittyy siihen, että ajattelen, ettei saa pitää itsestään sen suurempaa ääntä eikä olla esillä. Ei saa luulla olevansa joku. En tiedä onko se kasvatuksessa vai olenko ihan itse ajatuksen itselleni kehitellyt. Nyt olen kuitenkin saanut paljon rohleutta ja kyynärpäitä. Viime vuosi teki ihmeitä. Olen koonnut itseni. Mä oon ihan hyvä näin. Olen ottanut myös rätvänäuutetta joka aamu. Tein sitä Henriette Kressin lääkeyrttikurssilla ja sen pitäsi antaa kyynärpäitä ja rohkeuden sanoa ei. Olen oppinut sanomaan myös kyllä tarvittaessa. 

Että sellainen matkakuvaus. Siitä kirjasta myöhemmin lisää. Luulen, että lapset saa joku päivä pullaa. Esikoinen kysyi muuten aamulla: "No söitkö sä äiti siellä Helsingissä pullaa?" 

(mun on pakko mennä nukkumaan, palaan myöhemmin korjaamaan kirjoitusvirheet...)




sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Täällä ollaan...

Sitä mä vaan, että hengissä ollaan. Oon ollut viimeaikoina enempi koukussa muutamaan naamakirjan ryhmään ja on jäänyt nämä blogijutut vähemmälle. Tosin eipä mulla kai mitään ihmeempiä olis ollut kerrottavanakaan. Olen aloittanut taas työt ja osa mun päivistä menee siellä. Vaikka se onkin ennestään tuttua osa-aikaista, huomaan silti sen nyt alussa olevan vähän uuvuttavaa. Tässä kotona olen myös joutunut hiukan näkemään vaivaa, että saisin nuo eläinhmmat vähän helpommiksi. Vaikka joka päivä ei ole työpäivä niin niinä työpäivinä aamut ja illat on aika kiireisiä. Ja siitä huolimatta, että meillä ei talvella edes ole kovin montaa elukkaa. Huomasin kamerasta, että siellä olisi joitain kuvia, joista olen aikonut kirjoittaa täällä, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä ensi viikolla kenties. Katsellaan :)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...