keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Pieni matkakertomus

En ole viime aikoina liikkunut juuri missään ja vielä vähemmän yksin. Milloin olen viimeksi liikkunut julkisilla kulkuneuvoilla... hmm... en edes muista. Ollaan me lasten kanssa pari kertaa vuodessa käyty bussimatkoilla huvipuistoissa ja vastaavissa. Ne matkat ovat olleet melko vaivattomia, koska yleensä järjestänä on ollut 4H, seurakunta tai jokin muu järjestö. Sen kun on vaan istunut kyytiin ja mennyt muitten perässä. Kaupunkimatkani ulottuvat noihin kahteen lähikaupunkiin, joista toisessa olen tainnut käydä viimeksi... vuosi sitten? Toisessa käymme hiukan useammin, koska siellä on sellaisia pakollisia asiointeja toisinaan ja sukulaisia. Minulle selvisi ihan tässä hiljattain, että busseilla pääsee nykyisin todella edullisesti, jos varaa liput netistä hyvissä ajoin. Samanlaisia tarjouksia lienee myös vr:llä, mutta kun meillä ei mene pätkääkään kiskoa tässä kunnassa niin junalla kulkeminen on jäänyt. Eilen sitten istuin melkein koko päivän linja-autossa. Miksi? Minäpä kerron.

Aina toisinaan saan sähköpostiini kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin; ravintoloiden avajaisiin, kirjan julkistamisiin, tuote-esittelyihin yms. Saan niitä siksi, että kauan aikaa sitten sain viestin joltakin taholta, joka kysyi saako minulle laittaa tun tyylisiä mainoksia ja tiedotteita. Hetken emmin, koska sinne piti ilmoittaa nimet ja osoitteet ja muita tietoja itsestä. Olen tämän blogin kanssa elellyt melko anonyymisti. Jossain kohtaa blogissa on ihan pieni vihje nimestäni. Kuitenkin jahkailun jälkeen päästin, että katsotaan millaisia mainoksia postiin alkaa sadella. Niitä tulee tosi kohtuullisesti ja ne on tosi asiallisia. Kutsut yleensä ohitan joko siksi, että ne ovat kutsuja tilaisuuksiin joista en ole kiinnostunut tai siksi, että tilaiduudet ovat ihan toisella puolella maata. Tällä meidän seudulla ei tunnu olevan koskaan mitään. Yleisimmin tapahtumat ovat Helsingissä. Helsinki ei ole minulle tuttu, vaan lähinnä ahdistavan pelottava kaikkine ratikoineen ja muine ihmeineen. Ja sinne on meiltä liian pitkä. Kalliiksikin olen matkan mieltänyt.

Muutama viikko sitten sain sähköpostiin kutsun Tammesta Olga Temosen Pullakirjan julkaisukahveille. En tiedä, miksi en ohittanut kutsua ja delettänyt sitä niin kuin useimmiten kutsuille käy, vaan kävin selvittämään, miten sinne pääsisi. Kalenteri näytti vapaapäivää. Pieni pikainen selaus Onnibussin ja Matkahuollon sivuilla tuotti matkan hinnaksi 14 euroa edestakaisin. (Yhteen suuntaan matka kestää noin 3 ja puolituntia pikavuorossa.) Kun huomasin jo tilanneeni liputkin, laitoin Tammen postiin viestiä, että tulossa ollaan. Seuraavana aamuna soitin äidille pääseekö hän lapsen vahdiksi ja vielä sekin järjestyi. Minulla oli suunnitelmissa käydä myös Hyötykasviyhdistyksen kaupassa, mutta se suunnitelma kariutui sitten Helsingissä paikan päällä kun tajusin, että minulla on tosi vähän aikaa eikä mitään kykyä hahmottaa kuinka paljon vie aikaa mennä sinne. Ja syödäkin piti. Mutta on mulla kaksi kenkälaatikollista siemeniä eteisen hattuhyllyllä, joten ei kai se sitten haitannut.

En ollut ikinä matkustanut Onnibusilla. Se oli tosi vaivatonta, mutta istuin alakerrassa ja se oli aika ahdistavan matala. Kun vielä ikkunat oli paksun kuran peitossa, tuntui kuin olisi matkustanut luolassa. Ensi kerran aion mennä yläkertaan, josko se olisi vähemmän ahdistava. Olisin tietysti voinut vaihtaa paikka, mutta taisin tajuta sen juuri nyt, että niinkin olisi voinut toimia :D Luin matkalla yhden lehden kannesta kanteen ja minulla oli neule mukana. Neuloin vähän lapasta. Olen harjoitellut angoravillan kehräystä värttinällä ja sen pienen pätkän verran minulla on sitä nyt lapasen raitana. Olin juuri neulomassa raitaa kun huomasin viereisen penkin iäkkään rouvan aivastelevan. Lopetin neulomisen, koska kuvittelin tädin olevan tietysti kaneille allerginen. En halunnut aiheuttaa langallani yhtään pahempaa kohtausta :D


Perille päästyäni lähinnä vain hortoilin paikasta toiseen selvittäen, missä on paluubussini lähtöpaikka, missä on Tammi ja mistä saan ruokaa. Ja lapset odottavat aina tuliaisia, nekin piti jostain keksiä.


Kaiken haahuilun jälkeen vihdoin löysin ja uskaltauduin sinne kirjan julkaisuun. Kyllä hiukan mietin, että mitähän ihmettä siellä teen. No siis ihan silkka uteiliaisuuttanihan minä sinne tietysti menin. Ja siksi, että oli kun kerran oli kutsuttu, niin tottakai, paikalle vaan :D 
Ja kannatti mennä, oli nimittäin äärettömän hyvää pullaa! Ja mukava lämmin tilaisuus. Mieskuorolaulua ja kaikkea. Olga sanoi jotenkin, että ne oli kuin ompeluseurat. Minulla on oikeasti sellainen työ, että käyn lähes viikottain ompeluseuroissa ja vissiin sen takia oli lopulta ihan kotoinen olo :D Lopuksi sain jutella intiaanisokeri miehen kanssa. Hänellä paljon huikeita sokerijuttuja. Tapasin myös blogimaailmasta tutun Tessan. Minä tunnistin hänet, mutta hän ei tietenkään minua, koska en olen koskaan nimeäni tai kuvaani julkaissut. Oli hauska jutella hetken aikaa tipuista ja kanoista ja sellaisesta tärkeästä. Lähtiessä vieraat saivat intiaanisokeria ja Sunspeltin jauhoja mukaansa. Niin ja tuli sieltä tulaisiksi se Pullakijakin omistuskirjoituksella kotiin. Olga ja perheensä vaikuttivat juuri niin aidoilta ja lämpimiltä kuin millaisen vaikutelman olen heistä saanut mediassa. 


Löysin ihan helposti Kamppiin oikealle bussilaiturille ja hetken ehdin huokaista helpotusta bussiterminaalin penkillä. Ajattelin jo, että päivän kohokohdat oli jo käsitelty ja kohta saisin nukkua autossa. Aika pian huomasin kuitenkin, että samalle bussille on tulossa tuttu henkilö, jonka kanssa olemme olleet työkavereita vuosia sitten. Näin myös hänen tyttärensä, johon olin myös tutustunut. Kohtaaminen oli lämmin ja merkityksellinen. Se oli kuin järjestetty niin, että tapaamme. Emme olleet nähneet vuosiin, koska asumme eri paikkakunilla. En sitten nukkunutkaan bussissa vaan juttua riitti koko reiluksi kolmeksi tunniksi. Maailma on toisinaan niin pieni. Kotiin päästyä olin kyllä aika sippi. 


Ja löysin minä lapsille ne tuliaisetkin. Pojille jättikokoiset pyyhekumit ja Tammen kirjakaupasta uusimman Risto Räppääjän. Olemme lukeneet monta kuukautta joka ilta yhdessä Risto räppääjiä. Pussillisen tikkareita kaikille yhteiseksi ja Sipulille toin minikokoiset ostoskärryt. Minä itse en voi vastustaa minijuttuja ja nyt minulla on hyvä syy ostaa niitä toisinaan. Äsken ihmettelin, minne kärryt ovat joutuneet. Kurkkasin peiton alle ja siellähän ne oli unikaverina kainalossa :D Ja minä kun aamulla sanoin, ettei niitä voi viedä päiväkotiin, koska ei niitä voi pitää unikaverina.

Oli hauska irtiotto arjesta. Jäi monta hyvää muistoa. Aamulla työpaikan kahvipöydässä kerroin, missä kävin. Ensimmäinen kysymys oli tietysti, että miten sinut sellaiseen on kutsuttu. Ja taisin vahingossa nyt tulla ulos kaapista tämän blogini kanssa :D Ainakin muutama ihminen lisää tietää. Jäin ihan miettimään, miksen kerro tutuille. Kai siihen osittain liittyy sellaista häpeän tunnetta. Koulussa aineiden lukeminen ääneen oli ihan tuskaa. Oli jotenkin kiusallista, että toiset tiesi mitä kirjoitin. Liittyy huonoon itsetuntoon. Osittain se liittyy siihen, että ajattelen, ettei saa pitää itsestään sen suurempaa ääntä eikä olla esillä. Ei saa luulla olevansa joku. En tiedä onko se kasvatuksessa vai olenko ihan itse ajatuksen itselleni kehitellyt. Nyt olen kuitenkin saanut paljon rohleutta ja kyynärpäitä. Viime vuosi teki ihmeitä. Olen koonnut itseni. Mä oon ihan hyvä näin. Olen ottanut myös rätvänäuutetta joka aamu. Tein sitä Henriette Kressin lääkeyrttikurssilla ja sen pitäsi antaa kyynärpäitä ja rohkeuden sanoa ei. Olen oppinut sanomaan myös kyllä tarvittaessa. 

Että sellainen matkakuvaus. Siitä kirjasta myöhemmin lisää. Luulen, että lapset saa joku päivä pullaa. Esikoinen kysyi muuten aamulla: "No söitkö sä äiti siellä Helsingissä pullaa?" 

(mun on pakko mennä nukkumaan, palaan myöhemmin korjaamaan kirjoitusvirheet...)




8 kommenttia:

  1. Olipa kiva matkakertomus!

    Vai saa rätvänäuutteesta kyynärpäitä, en ollut tiennytkään. Tämä on niin sivistävä blogi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Jep suosittelen rätvänää tai hanhikkikasvit kai ylipäätään. Vai, että sivistävä :D

      Poista
  2. Voi, olisimpa saanut olla mukana! Vaikutti niin mukavalta reissulta! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, oisitpa ollut mukana. Jos ois ollu kaveri niin ehkä mun ois tarvinnu vähän vähemmän hermoilla, että löydänkö mä vaikkapa bussille :D

      Poista
  3. Tämä on kyllä mukavin ja rehellisin ja kiinnostavin kirjan julkistamistilaisuuden kertomus, kiitos!

    VastaaPoista
  4. Olispa minullakin rohkeutta lähteä jonnekin ihan muualle :) Omistakaan ihanista lukijoista en muuten henkilökohtaisesti ole tavannut ketään, jotenkin olen ajatellut että jos julkisesti lähipiirissä kerron omasta blogista pitävät ihan tärähtäneenä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on se lähteminen vaikeinta. Ainakin mulle. Mikähän siinä on niin vaikeaa kertoa bloggaavansa? En ole ihan selvittänyt itseni kanssa tätä. Ja pitäisivätköhän ne oikeasti tärähtäneenä? Mun lähipiiri ja kaverit joka tapauksessa tietää mun harrastuksista, joten ei kai täällä mitään uutta olis...

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...