Joku facebookissa oli jakanut
kolumnin, jossa kerrotaan siitä, miten lapseen vaikuttaa se, että ikätoverit jättävät ulkopuolelle ryhmästä ja leikeistä. Jotain sen kaltaista tapahtui minulle kuudennella luokalla. En tiedä miksi, mutta ajattelin sen johtuvan siitä, että olin ehkä jotenkin ärsyttävä ja ehkä oikeastaan ansaitsin sen. Sama tapahtui uudelleen rippikoulun jälkeen. En tiedä oikeastaan mitä lapsuudessani ja nuoruudessani on todella tapahtunut tai johtuuko se oikeasti edes siitä, mutta minulla on aina ollut hyvin vahvasti ollut ulkopuolinen olo, vahva tunne erilaisuudesta. Minulla on parantumaton tunne siitä, että olen huonompi kuin muut. Siihen vaikuttaa hyvin moni asia ja tulkitsen hyvin herkästi ihmisten viestit niin, että minusta ei pidetä. Tiedän ylitulkitsevani ja tiedostan olevani usein väärässä, mutta tunnetasolla tunne on niin vahva, että se jyrää järjen äänen.
Olin pienenä hyvin päättäväinen ja itsepäinen lapsi. Sellainen jääräpää, jotka ennenvanhaan varmasti saivat selkäänsä. Minulla on nyt itselläni sellaisia lapsia ja tiedän, että sellainen luonne on ärsyttävä ja meillä kolisee ja rytisee tahdot vastakkain. Hyvin usein. Miten ihmeessä onnistun kasvattamaan lapsiani niin, etten nujerra heitä henkisesti. Itse en ole taipunut muotteihin ja odotuksiin, mutta tunne siitä, että olen vääränlainen on hyvin vahva. Olen aina ollut vääränlainen, en ole oppinut kasvattamaan itseäni ja kehittämään luonnettani. Kunnon ihminen kuulemma oppii sen. Olisin tahtoni voimalla voinut päästä mihin vain, jos olisin vain saanut kunnon itsetunnon. Ehkä.
Alakouluajasta en muista kovin paljon enää. Paitsi sen, että yläluokilla jäin yksin. Ja luulen, että olin ärsyttävä. Toivon, etten kiusannut ketään. Mutta minulle jäi tunne, että minut suljettiin ryhmästä. En olisi halunnut mennä kouluun kuudennella ollenkaan. Kerran muistan opettajan kysyneen, että kiusataanko minua. Vastasin, ettei kiusattu. En osannut sanoittaa sitä, mitä oli tapahtunut. En tiedä.
Jotenkin hämärästi muistan sen, että minua ei haluttu mukaan, koska haisin lehmältä. Silloin 90-luvun alussa ei ollut kovin hohdokasta olla maalta ja maanviljelijän lapsi. Se oli häpeä. Ainakin minä häpesin. Ja huvittavaa tässä on se, että varmaan puolet kyläkoulumme oppilaista oli maatiloilta ja KAIKKI olivat maalaiskylän lapsia. Maatalouteen ei uskottu, se haluttiin ajaa alas. Maaseutu oli saatu uskomaan alasajoon. Häpeämään juuriaan. Meidän perhe oli ehkä erilainen. Erilaisuus haisee.
Yläasteella kapinoin. Kun kerran tunsin olevani erilainen niin myös näytin ihan toisenlaiselta kuin muut. Kapinoin myös vanhempia ja heidän arvojaan vastaan. Kun en kerran sopinut muottiin johon minut oli yritetty tunkea, päätin olla sitten sopimatta ihan reilusti. Ja mitä kovemmin päätin, että en sovi kuviohin, sitä enemmän tunsin itseni ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Vaikka pohjimmiltaan minullahan olisi ollut vain tarve tulla hyväksytyksi ja kuulua joukkoon. Mutta itse kai sitten lopulta aiheutin sen, että olinkin erilainen enkä sopinut niihin muotteihin. Vaikeaa.
Onko tämä nyt sitten yhtään helpompaa aikuisena. No eipä ole. Tunne kelpaamattomuudesta ja erilaisuudesta on niin syvälle juurtunut, että taistelen edelleen sen kanssa. Syyllistyn hyvin helposti, jos mokaan. Virallisissa asioissa, työasioissa, en soisi pieninpiäkään virheitä itselleni. Pelkään, että muut huomaavat sen kuinka huono ja osaamaton oikeasti olenkin. En taida olla sen enempää huono kuin osaamatonkaan, mutta kovasti pelkään olevani. Jännitän usein liikaa tilanteita tästä syystä. Syyllistyn myös siitä, jos onnistunkin, jos olenkin liian iloinen, jos olenkin puhunut liikaa. Luuleeko ihmiset, että kuvittelen olevani joku. Olinhan varmasti tarpeeksi nöyrä ja vaatimaton. Itsestään ei saa tehdä numeroa. Vaatimattomuus kaunistaa ja nöyryys on hyve. Sitten mennäänkin jo nöyristelyn puolelle ja se on noloa.
Erilaisuuden tunnetta aiheuttaa tämä oman perheen elämän tapa. Kyllä, olemme sen tietoisesti valinneet, mutta silti. On sitten kuitenkin henkisesti raskasta uida vastavirtaan. Hyvänä päivänä saatan itse vitsailla, että olemme tällainen vähän outo hippiekoluomupeikkoperhe. Mutta kuitenkin samaan aikaan pelkään, että meitä pidetään ihan kylähulluina ja outoina. Ettei meitä hyväksytäkään.
Suurta itkua ja hammasten kiristelyä minulle on aiheuttanut myös se, että luulen olevani huonompi, koska olen tyttölapsi. Ja sellaisena esikoisena pettymys. Mutta tiedän järjellä, ettei se ole totta. Mutta pikkupiru nimeltä sisarkateus minulle niin usein korvaan kuiskuttaa. Luulen, olevani huonompi, koska olen perheen tyttö. Miksikö sitten luulen olevani huonompi, koska olen tytöksi syntynyt. Se oikeastaan johtuu siiä, että nyt vasta aikuisena olen ymmärtänyt sen, että minä olen maaihminen. Minun kutsumukseni ja elämäni olisi viljellä ja varjella maata. Meistä kahdesta sisaruksesta, poikaa kasvatettiin vauvasta asti viljelijäksi. Minua ohjattiin toiseen suuntaan. Ajatuksena ilmeisesti se, että minä fiksuna ja älykkäänä tyttönä saisin käydä rauhassa koulua ja saisin helpomman elämän vailla ruumiillista raatamista. Ajatus hyvä, mutta kun en muotteihin taipunut. Tiedän, että nyt minua pidetään haihattelijana. Pilvilinnojen rakentajana, itsensä etsijänä, joka elättelee toivetta idyllistä, jota ei ole. Mutta kun minä olen kutsumuksestani aivan varma. Minä haluan maata, multaa. Maasta minä olen tullut ja kerran sinne palaan. Siinä välissä leipäni tulee maasta. Mutta kun minä olen tyttö, ainoa keino saada maata on ostaa sitä kovalla rahalla tai hankkia maallinen mies. Sain maattoman miehen, jolla on sama unelma. Ei viljelystä, mutta metsämaasta kyllä. Kovaa rahaa puuttuu, mutta riskillä velkarahalla voimme yrittää maata etsiä. Tässä maa-asiassa se, mistä olen katkera, on se, että suvussa on ollut sitä maata myynnissä ja jaossa. Mutta kukaan koskaan ei ole ajatellutkaan minun olevan osallinen mihinkään vain siksi, että minä olen tyttö. Tytöt eivät ole sukua. Tytöt ovat erinimisiä ja vain nimelliset on sukua. On hirveän raskasta jäädä ulkopuolelle. En usko, että kukaan on tehnyt mitään ilkeyttään. Mutta näin vanhan ajan maalaissuvut toimii. Yhä edelleen 2000-luvulla. En taipunut muottiin, enkä pitänyt suutani kiinni. Olen edelleen se hankala lapsi. Vääränlainen.
Pitääkö erilaisuuden taakkaa kantaa hautaan asti? Pitääkö aina olla ulkopuolinen? Tulenko koskaan kelvolliseksi?
Tänään pihalla mietin, että olenko onnellinen. Katsoin kaikkea sitä mitä minulla on. Kolme ihanaa, täydellistä lasta. Hyvä mies. Koti, jossa viihdymme. Oman näköinen elämä. Minulla on kaikki edellytykset onneen, mutta kateus ja katkeruus luovat niin ison varjon, että onni pimenee.
Kun luin tuon hesarin kolumnin ymmärsin jotain omasta katkeruudestani.
"Sosiaalipsykologiassa torjutuksi tulemista alettiin tutkia erityisesti 1990-luvun puolivälin jälkeen. Tutkimuksissa havaittiin, että sosiaalinen torjutuksi tuleminen vaikuttaa aivoissa samoihin alueisiin kuin fyysinen kipu. Tulos oli sama riippumatta siitä, olivatko torjujat tuttuja tai pitikö torjuttu heistä. Laumoissa elävät eläimet kuolevat, jos ne joutuvat ulos ryhmästä.
Yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Kipling Williams kutsuu toistuvasti ulkopuoliseksi jätetyn ihmisen kokemusta sosiaaliseksi kuolemaksi. Williamsin mukaan joukkoon kuulumisen tunne on ihmisen perustarve, jonka puuttuminen uhkaa ainutlaatuisella tavalla kokemusta elämisen mielekkyydestä."
Olipa syy mikä hyvänsä. Oma vika, toisten tahallaan tai tahattomasti aiheuttama. Erilaisuus ja ulkopuolisuus koskee. Ja kun kipu kroonistuu, mieli mustuu ja katkeruus asettuu taloksi.
Minun olisi päästävä näistä asioista yli. Tai minulla on sitämättömän yksinäinen ja katkera loppu elämä.
Ja kun luet tämän, muistathan, että tämä ei ole totuus. Se on totta vain minun tunne- ja kokemusmaailmassani. On myös niiden muiden ihmisten totuus. Eikä sekään ole totuus. Totuus on jossain siellä välissä. Jos on.
.
