perjantai 7. joulukuuta 2012

Ruisleivän juuri




Olin jo aiemmin ottanut kuvan leivän juurestani ja aikonut kirjoittaa siitä, mutten saanut aikaiseksi ennen kuin nyt kun asia tuli esille edellisen postauksen kommenteissa.
En ole valmistanut juurta itse enkä oikeastaan edes tiedä miten se tapahtuisi. Muistelisin, että joku tuttu liotteli ruisleipää ja hapatti juuren siitä. En ole varma. Muistelin, että tämä olisi äidin leivän juuri, mutta eipäs taida ollakaan. Sain joskus sellaisen terveysleivän juuren, joka on myös ruisleipää, mutta siihen tulee paljon auringonkukan ja pellavan siemeniä ja leivät paistetaan vuoissa. Pari kertaa sitä leipää teinkin ja se oli tosi hyvää, mutta perhe ei oikein niistä siemenistä innostunut. Juu niin se taisi olla, että sillä samalla juurella aloitin oman ruisleivän teon. Aluksi taikinoissa pyöri muutamia siemeniä juuren peruina, mutta ovat aikojen saatossa hävinneet. En käytä ruisleipääni ollenkaan hiivaa. Myöskään lapsuudenkodissani ei käytetty leipään hiivaa. Ruisleipätaikina ei tarvitse hiivaa, vaikka moni sitä tuntuu lisäävänkin. Turhaa minusta, mutta kukin tyylillään ja perinteillään. Ja oman lapsuudenkodin leipä maistuu aina parhaalta ja sitä varmasti pyrkii tekemään leivästä samanmakuista.
Olen säilyttänyt juurta jääkaapissa rasiassa. Parikin kuukautta on säilynyt. Joskus pinnassa on ollut epämiellyttävä kerros, mutta kun alla on ollut ihan elävää juurta olen vain kaapinut huonon ensin pois. Kerran kyllä juureni pääsi kuolemaan. Koko jääkaappi alkoi haista ihan kammottavalta ja arvasin, mikä siellä mätäni. Silloin harmitti, että nyt pitäisi etsiä uusi alku leivälle jostakin, mutta eipä tarvinnutkaan, koska tein kuten yksi ystävä tekee. Laitoin taikinatiinuun kadenlämpöistä vettä ja annoin reunoissa olevien kuivuneiden taikinan jämien liota veteen. Siitä alkoi uusi juuri ja taikina happanemaan. Sillä kertaa leivätä ei tullut kovin hapanta, mutta riittävän, että nousi kuitenkin. Ihan hyviä leipiä tuli. Ystäväni oli samalla tapaa liottanut itselleen taikinan kymmenen vuoden tauon jälkeen.
Kuten tästä nyt kävi ilmi, puista taikina tiinua ei pestä leivonnan päätteeksi vaan astian annetaan vaan kuivua. Varmasti näin on ollut tapana tehdä tuon juuren vuoksi, mutta ehkä myös siksi, että astia on varmemmin vesitiivis kun taikinan jämät tukkivat mahdolliset raot. En varmasti tiedä, arvelen.
Nyt säilytän tuota juurta tiinun sisällä ja tiinua kylmässä eteisessä. Nyt juuri oli jäätynyt, mutta elossa se silti oli ja toimi hyvin. Kesällä taas aion pitää juureni jääkaapissa. Myös siksi, että tiinu kuivuu eteisessä kesällä niin paljon, että metalliset vanteet tippuvat, jos ei tiinu ole ylöalaisin. Ylöslaisin olevassa astiassa olisi aika huono säilyttää mitään. Eikä se juurikaan kyllä lämpimässä säilyisi kesäaikana.
Olen ihan vastaalkaja näissä leipäasioissa, mutta tämän verran minulle on selvinnyt.

Edellisellä leivontakerralla piti paikata leipälapiota. Sitä edellisellä kerralla olin hakenut lapion kylmästä ja kun työnsin sen uuniin, se halkesi. Vahingosta viisastuneena olen pitänyt lapion keittiössä. Paikkasin lapioni metallilevyllä ja ruuveillä, jotka löytyivät isännän jemmasta. Puu oli niin pehmeää, että sain ruuvit kiinni ihan vain ruuvaamalla meisselillä. Kätevää, eikö? Hirmuisen tukeva tämä ei ole, mutta auttaa asiansa. Paikka jää tietenkin alapuolelle ja leipä yläpuolelle.


(Tuon kuvatilan loppuessa, tein blogille sivun facebookiin ja kuvat tulevat sitä kautta. Toivottavasti pelittää näin. Saa käydä tykkäämässä, jos huvittaa. En tiedä alkaako blogi elää myös siellä. Katsotaan.)

2 kommenttia:

  1. Kiva, kun olet taas kehissä kuvineen. Ruisleivän teko on asia, jota arvostan. Ja juureta tehyn leivän maku myös.

    VastaaPoista
  2. Jep jep, kiva olla kuivioissa mukana. Sepä se just onkin se maku. Mulla on ronkeli isäntä joka ei höttöleipää syö :D pientä painostusta vuosien varrella oli, että sai mammukan opettelemaan leivänteon.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...