Iltapalaa

Iltapalaksi makkaraa ja viiriäisen munia. Ja kaikki söivät! Ja se tuntuu olevan kohtuullisen harvinaista. Nirsoilu kun on tarttuva tauti. Nyt on pakkasesta makkarat syöty. Uutta satsia tekemään, jos vaan saisi aikaiseksi. Tämä oli todella hyvää!

Paljon on taas ollut puhetta ruuasta, sen alkuperästä ja laadusta. Tästä kuvan ruuasta olen ihan varma mitä se sisältää ja mistä eläimet ovat peräisin. Taas uutisia kuullessa ja lukiessa vahvistuu omat epäluulot ruokateollisuutta kohtaan. Ylikriittinen kuluttajaminäni muuttuu vielä entistä epäluuloisemmaksi. Ja niin varmasti käy myös monelle muulle. Ja epäluulot nimenomaan ruokateollisuutta kohtaan ja siihen teollisuuteen lasken myös ne tuotantolaitokset, joissa eläimet kasvavat. Suurtiloja tuskin voi sanoa maatiloiksi. Enemmän eläintehtaiksi. Sitä luokkaa ne alkavat olla. Myös Suomessa. Valitettavasti. Eipä tarvitse ihmetellä, miksi se kaupan suojakaasussa muhinut liha haisee suomeksi sanottuna paskalle. Voiko olla varma siitä, mitä se on tai mistä se on ja miten se on aikanaan elänyt. Turha kai on sormella syyttää yksittäisiä toimijoita. Systeemi on mätä. Eu, tuet, markkinatalous, kilpailu, halutaan mahdollisimman halpaa, halutaan mahdollisimman suuret voitot, ahneus, kilpailu, tehokkuus jne. Ja syödähän jokaisen kuitenkin pitää. Pidän omaa hiljaista mielenosoitustani. Siten, että jos jonkin asian voin tehdä itse, teen sen. Kantamatta eurojani sille mädälle systeemille. Ja kaiken palkaksi SYÖN HYVIN :)

Hirveen kiirettä

Onpas ollut aikamoinen viikko, eikä se ole edes loppunut vielä. Huh! Alku viikko töissä, kaksi päivää ja yksi ilta. Vaikka teenkin vain puolikasta työaikaa, huomaan silti olevani kokoaikaisen ahdistunut. Miksi? Siksi, että siedän niin tavattoman huonosti omaa keskeneräisyyttäni. Oletan, että tietäisin ja osaisin paremmin. En usko, että kukaan muu olettaa niin. Olen ihan liian ankara itselleni ja jostain syystä olen nyt tosi epävarma kaikesta, vaikka olen pitänyt itseäni ihan osaavana ammattilaisena. Mutta se siitä.

Tällä viikolla on ollut myös järjestötoiminnan kokous ja lasten harrastukseen liittyvä uimahalliretki. Uimahallissa oli mukavaa. Kerrankin olimme koko perheellä jossakin. Vauvakin tykkäsi, vaikkei ole koskaan ennen uimassa käynytkään. Pukuhuonetta ja suihkutilaa aluksi pelkäsi Oli liikaa väkeä ja outo kaiku. Mutta altaassa oli niin mukavaa. Esikoinen sanoi, että vauva näyttää niin söpöltä kun istuu lasten altaassa loiskuttelemassa. Esikoinen ja vauva ovat hyvin erityisiä toisilleen.

Huomenna menen ystävän luo, jota en ole nähnyt moneen moneen kuukauteen. Samalla haen häkin meidän pikkulinnulle. Viiriäisvauvamme on jo n. 5 viikkoinen, eikä niin pieni enää. Se on vaalea. Pitäisi laittaa kuva siitä. Aiemmin meillä on ollut vain sellaisia "tavallisen" värisiä. Tämä tuntuu ihan erityiseltä. Myös siksi, että ITSE haudoin. Tai siis kone kuitenkin :D Harmi, että se toinen poikanen syystä tai toisesta kuoli, vaikka samoin hoidin niitä. Huomenna on myös lapsilla kuvaus.

Tämän viikon erikoisen sattumus on ehkä kuitenkin se, että luultavasti saan lattialle haaveilemani lehmän nahan. Oikeastaan se on vasikan nahka. Veljen tilalla kävi teurastaja. Kysyin veljeltä voinko käydä suolaamassa nahan ja viedä sen jalostamolle. Ja tottahan minä sen saan. Sehän olisi vain mennyt tuhottavaksi muun teurasjätteen mukana. Ehkä joskus tulevaisuudessa laitan kuvan valmiista tuotteesta, jahka ensin saan sen sinne jalostamoon. Nyt se on oiottu ja siinä on suolat päällä. Yhden toisen teurasjäte on toisen aarre. Hyi, ällö lause. Mutta totta tässä tapauksessa :D

Mielikuvia ja ehdotuksia

Monissa blogeissa ihmiset hyvin avoimesti kertovat elämästään, itsestään, lapsistaan, kodistaan ja sen sellaisesta ihan omalla nimellään, naamallaan ja kuvillaan. Sitten on monia tällaisia niinkuin minä, että mieluummin pidämme joitakin asioita salassa. Välillä olen miettinyt, että oikeastaan se minkä sanoo ja kirjoittaa julkisesti pitäisi pystyä sanomaan ja allekirjoittamaan ihan omalla nimellään. Ja siis olen harkinnut nykyistä avoimempaa linjaa. Mutta en sitten kuitenkaan... Haluan elellä ihan anonyymisti täällä nettimaailmoissa. Mutta voiko siitä sitten kuitenkaan olla varma, ettei ole tunnistettavissa. En tiedä. Lasten kuvia en julkaise siksi, että heiltä ei oikein voi vielä ikänsä puolesta kysyä moiseen lupaa. Joskus ekaluokkalaisemme närkästyi siitä, että olin facebookkiin laittanut hänestä kuvan ja joku aikuinen, joka on kaverini, oli hänelle kuvasta maininnut. Ihan positiiviseen sävyyn, mutta lapsi ei tykännyt, että kyseinen aikuinen tiesi hänen tekemisistään, mihin ikinä se kuva sitten liittyikään. Myöskään mieheni ei pitäisi, jos blogissani kertoisin hänen elämästään tai laittaisin hänen kuvansa. Nyt on jo vähän rajaa hipaistu joissain postauksissa.

Olen huomannut, että kun luen blogia, jossa ei ole esim. kuvaa bloggajasta, muodostan silti mielessäni kuvan hänestä. Blogeista myös saa kuvan monen henkilön elämästä. Mutta oikeasti tajuan, että ei kenenkään blogi ole mikään absoluuttinen totuus kenenkään elämästä. Blogissa voi valikoidusti näyttää sen mitä haluaa ja usein vain sen hyvän ja kauniin puolen. Ja tottakai se saa niin ollakin. Täytyy vain muistaa itse se aina silloin kun iskee alakulo ja alemmuuden tunne ja hirmuinen blogi kateus. Sellaisina hetkinä luulee, että kaikilla muilla on ihan täydellistä ja minulla on vaan tällaista ankeaa, rumaa, tylsää, harmaata arkea. Vaikka eihän ihan niin mene. Toivottavasti :)

Niin, mitäs luulette. Näin pelkän blogin perusteella. Miltähän minä näytän oikeasti? Ja mitä luulette miltä elämäni näyttää? Olisi hauska tietää. Ja jos ihan oikeasti minut tunnet, pyydän älä tee nyt mitään paljastuksia... Korjaan käsityksiä oikeiksi. Jos korjaan ;)

Välillä tulee sellainen olo, että tekisi mieli kirjoittaa tänne jotakin. Mutta tuntuu, ettei ole tapahtunut mitään kirjoittamisen arvoista. Vaikka joka päivähän jotain tapahtuu. Ihan joka päivä tosi en ehdi kirjoittaa. Siis, jos ehtisin ja kirjoittaisin, niin mitä toivoisit lukevasi täältä?

Tämmöisiä kysymyksiä tänään.

Kaniinin nahan muokkaus

Pitkään mietin, että voinko kirjoittaa tästä. Syystä tai toisesta aiheet kuten lihakanien kasvattaminen tai eläinten turkkien käyttäminen herättävät suurta paheksuntaa ja vastareaktioita. Jopa niissä ihmisissä, jotka syövät lihaa. Ja jopa niissä ihmisissä, jotka saattavat ulkomailla syödäkin kanin lihaa paikallisena herkkuna tai katsoa tv:stä kuinka julkkiskokki kyseistä lihaa valmistaa. Ja niissäkin, joiden kotoa saattaa löytyä esim. lampaantalja lapsen pulkasta tai lehmännahka lattialta.

Olen vähän huono ottamaan kritiikkiä, koska minusta olisi paljon kivempaa olla aina kiva ja mukava ihmisten silmissä. En jaksa vääntää aina omista mielipiteistäni, koska pääsee helpommalla kun on hiljaa. En myöskään kerro ihmisille pitäväni tällaista blogia, kun pääsee helpommalla kun ei tarvitse selittää omaa elämäntapaansa. Luulkoot, että olen melko tavallinen. Mutta kaiken tämän uhallakin olen nyt kirjoittamassa kaniinin nahan muokkauksesta, kuten Sotavuosien konsteja ja korvikkeita- kirjani otsikossaan asian ilmaisee. Kirjan ohjetta en nyt tähän kirjoita, koska en toiminut sen ohjeen mukaan vaan ohjeen, jonka löysin netistä ja vaikutti minusta yksinkertaisemmalta.

Laitan tähän ensin kuvan valmiista tuotteesta. Se on aivan ihanan pehmeä ja pörröinen. En tiedä mihin sitä voisi käyttää... Istuintyynynä? Lämmittää mukavasti kylmällä tuolilla. Vauvanukkeleikeissä "lampaantaljana"?
Koska olen aloittelija, tulos ei ole ihan ammattilaistasoa. Toisella puolella nahassa on reikiä ja se ei ole niin pehmeä kuin voisi olla, joten tästä ei oikein voi ommella mitään. Kani oli osaksi angoraa ja osaksi sekarotuista sukua. Siksi karva on niin valtava pörröinen.






Muokkaus ohje, miten menettelin:

Leikkasin tuppeen nyljetyn nahkan auki mahan puolelta.
Poistin rasvan, jota ei juuri ollutkaan.
Laitoin nahkat viileään sanomalehden päälle karvapuoli alaspäin.
Sirottelin reilun kerroksen (reilu sentti) karkeaa merisuolaa päälle.
Nahkat kuivuivat suolassa noin viikon. En vaihtanut suolaa välillä, koska se näytti ja tuoksui ihan raikkaalta. (Käytetyn suolan pystyy säästämään ja kuivattamaan ja käyttämään uudestaan.)
Kun nahka on selvästi kuiva, poistetaan kaikki suola.





Liotusvesi kahdelle nahkalle:
12 litraa haaleaa vettä
100 g suolaa
140 g alunaa (apteekista)

Anna nahkojen liota yön yli.
Seuraavana päivänä poista kalvot, voit käyttää apuna tylsää veistä, mutta varovasti, nahka repeää helposti. Tämä vaatii kärsivällisyyttä ja sormivoimia. Suolaliuos on aika voimakasta, kannattaa käyttää ohuita kumihanskoja.
Valmistaa uusi kylpyvesi, ja anna nahkojen liota jälleen yön yli.
Seuraavana päivänä huuhtele varovasti karvapuoli, väännä varovasti kuivaksi ja aseta verkon päälle ilmavaan paikkaan karvapuoli alaspäin, sirottele kerros vehnäjauhoja nahalle.
Anna nahan levätä päivä tai kaksi. Ravista jauhot pois ja aloita nahan muokkaus pehmeäksi, rullaamalla sitä pyöreän kalikan päällä, leipomalla ja hieromalla.
Mitä enemmän jaksat muokata sitä hienomman nahan saat. (suoralainaus kaniharrastaja foorumilta)



Mies kävi ostamassa alunan. Apteekin täti oli kysynyt, mihin se tulee. Oli vastannut vaan, että vaimo tekee jotain nahkahommia. Apteekin täti muistutti, että tätä ei sitten voi syödä :D Vaikka on sillä kuulemma, joskus säilötty punajuuria. Niin se täti sanoi. En tiedä. Mielenkiintoista.

No nahkojen kanssa tein suurin piirtein juuri noin. Paitsi, että liotuksen jälkeen nahkat vehnäjauhoineen kuivuivat liian kauan. Menivät aika korpuiksi ja olin pulassa sikäli, että tummempi nahka halkesi puoliksi muokatessa. Se on muuten muokattu, mutta ei ole huvittanut siistiä ja harjata sitä... En kuitenkaan heittänyt sitä pois. Katsotaan keksinkö sille jotain.

Tässä tausta puoli. Siinä näkyy nyljettäessä tulleita reikiä ja se, ettei reunat ole ihan tasaiset. Tässä vaiheessa nahkapuolta on muokattu puunuijalla ja puulastalla hankaamalla ja hieromalla. Karvapuoli on harjattu puhtaaksi vehnäjauhoista, heinäroskista ja liotuksessa synyneistä takuista. Joitakin kohtia hieman siistin saksilla. Harjaamiseen käytin tavallista pöytähaarukkaa ja se toimi hyvin. Nahkapuoli ei ole kovin pehmeä. muistuttaa paikoin enemmän leivinpaperia kuin nahkaa. Niin ohutta se on ja paikoin ratisevaa, mutta ei kuitenkaan halkeile. Ei kovin hyvä, mutta onpahan itse tehty. Mitään ei opi tekemään, jos ei koskaan harjoittele ja tuskin kukaan on seppä syntyessään. En tiedä jatkuuko tämä harrastus. Aika näyttää.



P.S. MasterChefissä oli ollut kanin käsittelyä. En jaksoa nähnyt, mutta se löytyy Ruudusta. Kiitos vinkistä Kikkailija! Jos nyt vertaa, miten itse homman tein, niin olen kyllä kaukana ammattilaisesta. Tosin tilanne oli muutenkin vähän toisenlainen. Eli oma pupu ei ollut vielä jäykistynyt kuolon kankeuteen, enkä nylkenyt tasolla. Enkä suolistanut ennen nylkemistä, koska kyseessä oli paaaljon pitkävillaisempi yksilö ja jos olisin mennyt mahan aukaisemaan, niin kaikki karvat ja haituvat olisivat olleet lihassa kiinni. Eli meikäläisen pupu riippui jaloista. Tein viillot jalkoihin niinkuin tuokin setä ohjelmassa, ja nyljin tuppeen, kuten olen nähnyt lampaalle tehtävän. Vasta sitten suolistin. En uskaltanut ihan noin vaan vetää nahkaa, vaan puukolla avitin ja siksi tuossa nahkassa on nyt noita reikiä. En tiedä olisiko nahka ihan noin irronnutkaan ihan tuoreeltaan.

Täytyypä myöhemmin postata ruuan valmistuksesta saman eläimen tiimoilta.

Kirjalöytöjä...taas...

Oikeastaan minun piti etsiä käsiini vain tuo keskimmäinen kirja Taigan erakoista, joista postasin jokin aika sitten. Ajattelin ensin etsiä kirjan kirjastosta, mutta koska perheen tarina jäi päiviksi pyörimään päähäni ajattelin vähän googlailla, josko löytäisin sen netistä käytettynä. Ja löysinhän minä. Ja siinä sivussa uuden sivun, josta jatkossa etsiä itselle kirjoja. Netissä näyttää toimivan antikvariaattisivusto Antikka.net. Hyvin sujuvasti tilaaminen sieltä sujui. Samalla vähän katselin löytyykö mitään muuta mukavaa ja ihan heräteostoksena tilasin myös Country Comfort-kirjan, jonka ovat kirjoittaneet Christian Bruyère ja Robert Inwood jo vuonna 1976. Edelleen kirja on ihan toimivan ja ajankohtaisen oloinen. Alla kuva kirjasta sisältä, aukeama, jossa esitellään vuohisuojan rakentamista. Kirjassa on kodin pihapiirin rakennukset ja rakenteet kuvineen ja piirustuksineen. Kaikki aidoista uuneihin ja ulkohuussista kellariin ja asuintiloihin ja kaikki. Ihan älyttömästi tykästyin kirjaan! Jospa mekin peukalokeskelläkämmentärakennushommissa-ihmiset löytäisimme innostuksen oppia tästä kirjasta. Ihan huippu löytö ja lisä kirjastooni, jota olen kerännyt. Aiemmista löydöistä voit lukea tunnisteella kirjat. Kaikkia kirjoja en toki ole edes luetellut täällä. Löysin muuten viimeviikolla oman paikkakunnan fb-kirppikseltä meille kirjahyllyn, johon nyt kirjani järkevästi mahtuvat. Aiemmin niitä on lojunut kaikkialla sängyn alta naulakon päälle. En siis ole kummoinenkaan sisustaja tai järjestyksen pitäjä :D

Vielä palaan hetkeksi tuohon Taigan erakoihin. Samassa kirjassa on toinenkin kirja, joka kertoo yksinään liikuneesta metsästäjästä Dersu Uzalasta, joka todella eli luonnossa. Sitä en ole vielä lukenut, mutta vaikuttaa mielenkiintoiselta. Taigan erakkoja olen jo lukenut jonkin matkaa. Vaikuttavaa, että perhe todella eli vuosikymmeniä Siperian metsissä ilman kontakteja muihin ihmisiin tai mihinkään kylään ja vieläpä vailla kotieläimiä, suolaa tai metsästys välineitä. He olivat kyllä lähes nääntymäisillään välillä. Todella erikoinen tarina, joka pistää miettimään. Esimerkiksi sitä, että mikä on hyvää elämää. Itselle tuollainen ei olisi hyvää elämää. En voisi ajatella eläväni vailla mitään yhteisöä pelkän oman perheen voimin. Pääni ei kestäisi. Toisaalata tarina on ihaltava, mutta toisaalta se kertoo myös karun puolen siitä mihin itsepäinen ideologian noudattaminen voi ihmisen viedä. Perhe eli hyvin tiukan uskonnolista elämää, jossa mm. peseytyminen ja tulitikkujen käyttäminen oli synti. Ihan niinkuin elämä ei muutenkin olisi ollut tarpeeksi haastavaa...

No sitten kolmanteen löytöön, johon törmäsin sattumalta Even blogissa, Kehrääjän käsikirja. Tilasin sen tuolta Adlibriksestä. Kovasti innostaisi opetella sitä kehruuta. Värttinällä jo jonkun verran harjoittelinkin ja siinä mielessä lankaa sainkin, että ainakin se on jo yhtenäistä pötköä. Epätasaista toki vielä. Mutta kirjassa sanottiinkin, ettei se mitään haittaa; tasaista sileää lankaa saa kaupasta. Se ei ei ole se juttu kehrätessä ja ottaa aikansa oppia. Rukin kunnostukseen ja huoltoon oli ohjeita ja pieni toivo vielä elää, josko saisin omani vielä kuntoon, mutta en ole uskaltanut siihen nyt koskea, kun jotenkin petyin kun kaikki tuntui menevän sen kanssa vain pieleen. Kirjassa kerrottaan, että vanhat rukit eivät välttämättä ole niitä helpoimpia opettelijalle. Eli ei pidä nyt masentua siitäkään. Taidan kuitenkin jatkaa tuon värttinän kanssa väsäämistä. Pitäisi vaan löytää aikaa...

Aika kun tuntuu menevän kaikkeen epäolennaiseen. Kuten vaikka hermoiluun tukkeutuneiden viemäreiden kanssa tänään. Meillä on viemäri pahasti tukossa. Ja vielä samaan aikaan tukossa myös kuivakäymälän pissaputki. Se kuitenkin aukesi. Tosi kivaa, jos ollaan koko viikonloppu viemäri tukossa. Ei voi edes käsiä pestä, ettei tulvisi alakerrassa... huoh... Ja masentaa kun tietää, että ensi kesänä on pakko tehdä putkistoremontti. Putkimies jo viimeksi käydessään sanoi, että näissä teidän viemäriputkissa on jotain häikkää. Kaivakaa putket ylös ja uusikaa. Ja minä kun olisin halunnut rakentaa vaikka sen kanalan, mutta taisi mennä viemäristä alas ne rahat :( Meillä ei yhtään hermo kestä näitten yllätävien käänteiden kanssa. Kun jotain menee rikki tai pieleen se on välittömästi parisuhdekriisi. Siinä sitten kysellään ja syytellään puolin ja toisin, että mitäs sitä on sinne putkiin tungettu :D

Afrikan muistoja

Eteläinen Afrikka on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen sieluuni. En epäröisi hetkeäkään, jos joku sanoisi, että pakkaapa laukkusi nyt lähdetään. Luultavasti tältä istumalta lähtisin. No ehkä hetken kuitenkin lasten takia. Mutta luultavasti pakkaisin sitten vähän useamman kassin lopulta :) Harmi tai onneksi, miten sen nyt ottaa, matka on pitkä ja kallis. Ei pysty ihan turistina käymään. Eipä sitä tiedä pääseekö koskaan enää. Töihin pyrkisin, mutta kun tuo isäntä on vähän toisilla linjoilla siitä, miten me tätä elämää yhdessä elämme.

No, siis se mikä minut sai taas Afrikka-tunnelmiin on tanskalainen maajussi, joka on nyt kaksi jaksoa ollut Tansaniassa. Teki tämän päivän jaksossa viljasäiliön valmiiksi yhdessä kyläläisten kanssa. Muistin, että minulla on koneen tiedostojen uumenissa viljasäiliön kuva Ambomaalta, Namibiasta. Tämä on hieman eri tekniikalla tehty. Siellä käsittääkseni myös korit punotaan tällä samalla tekniikalla. Ja suuren lautasen mallisia astioita ym. Minusta tämä on äärettömän hieno.

Hieman Afrikkaa olen muistellut aiemminkin tässä ja tässä postauksessa.

Aprikoosilammaspata

Viikonloppuna tein aprikoosilammaspataa. Meillä kun nyt tuo pakastin pullistelee pässin lihaa, on sitä yritettävä käyttää. Ja opetella, miten sen saa maistumaan perheelle. Täytyy tunnustaa, että jos perhe on tottunut sikaan, nautaa ja kanaan, on lampaan maku vähän haastava. Liha ei todellakaan maistu villalta. Teurastaja teki hommansa todella taitavasti ja siististi. Mutta eihän sille mitään voi lampaan liha maistuu lampaan lihalta. Itse kyllä tykkään ja olen ihan varma, että perhekin tottuu. Mies syö, kun on jo lapsena syönyt kotonaan lammasta ja on muutenkin erilaisiin liharuokiin ihan riistakin muodossa. Syö, mutta ei ollut kovin ihastunut silti. Sian kuulemma mieluummin ottaa kesäksi kasvamaan jatkossa. Vauva toki syö lihaa mitä vain, ei välitä vaikka olisi lammasta. On oikea A-luokan lihansyöjä. Syö aina ensin lihapalat lautaselta ja mitä rasvaisempi sen parempi. Vauvoilla on luolamiehen vaistot ruuan suhteen :D Mutta nämä meijän pojat... Mutta ei pidä luopua toivosta. Vielä. Kyllä se siitä.

No joka tapauksessa ajattelin nyt kertoa tämän reseptin, jonka löysin lähestulkoon kaksi vuotta vanhasta MeNaisista (14.4.2011). (Vakkari kirpparillani on eteisessä lehti kori, josta voi ottaa lehtiä ja kirjoja ilmaiseksi. Ihan aarteita löytynyt siitä! Niin tämäkin lammas-spesiaali-MeNaiset :D) Se miksi innostuin jakamaan reseptin tai siis oman versioni siitä, on se että minulla oli tätä pataa riisin kanssa tänään töissä.Kun lämmitin ruokaa mikrossa, tuli työkaveri ovelle nuuhkimaan, että mikäs herkullinen valkosipuli täällä tuoksuu. Kyllä ne vielä uudessakin työpaikassa oppivat minun outoihin kokeileviin eväisiini. Vanhassa työpaikassa ne joskus herättivät vähän hilpeyttäkin.

Aprikoosilammaspata

Luullista lampaan lihaa.

Lisäksi minun padassani oli kaksi lampaan sydäntä.

(Sydänhän on ihan kuin lihaa, lievästi maistuu samantapaiselta kuin maksa, minusta herkullista)

öljyä ruskistamiseen

4 sipulia

6 valkosipulin kynttä

(Korianterin jätin pois. Voin pahoin sen tuoksusta ja mausta. Enkä ole raskaana.

Vika on korianterissa, ei minussa)

1tl jeeraa eli juustokuminaa

1/2 tl inkivääriä

1/4 tl kardemummaa

1/4 tl cayennepippuria

1tl kanelia

(jossa olis toooosi vanha päiväys, joten päätin kielellä maistaa sitä. Huono idea! Ei näytä teho häviävän päiväyksen mukana. Meinasin tukehtua!)

Pikkupurkki tomaattipyreetä

Pussi kuivattuja aprikooseja

2 laakerin lehteä

Muutama maustepippuri

Leikkaa liha pieneksi kuutioiksi. Jätin luulliset kohdat luineen vähän isommiksi. Antavat makua pataa ja luut voi irrotella kätevästi sitten kun pata on kypsää. Tai vaikka sitten syödessä lautasella.

Ruskista lihapalat pannulla/padassa ja siirrä sitten odottamaan.

Kuori ja suikaloi sipulit ja kuulota padassa/pannulla.

Kuori ja hienonna valkosipulin kynnet ja laita sipuleiden sekaan.

Laita lihat sipuleiden joukkoon ja lisää mausteet ja piennetyt aprikoosit.

Alkuperäisessä ohjeessa padan annettiin hautua liedellä kannen alla. Itse kuitenkin laitoin padan leivinuuniin noin kolmeksi tunniksi. Lämpötilasta en nyt tiedä, mutta jokainen tuntee itse uuninsa. Tarkista kuitenkin, että liha on kypsää ja irtoaa helposti luista, jos lihat on luineen.

Söimme riisin kanssa.

Kuvaa en muistanut ottaa. En tainnut ajatella tämän julkaisua kokatessa.

P.S. Sininentupa on facebookissa.