Etikkamunat

Olen jo pitkään halunnut kokeilla etikkamunien tekemistä viiriäisenmunista. Joskus se on tyssännyt huonoon munantuotantoon tai sitten siihen, etten löydä oikeanlaista etikkaa. Oikeaa etikkaa en löytänyt nytkään. Ohjeissa, joita löysin, kehotettiin käyttämään mallasviinietikkaa tai siiderietikkaa. Kumpaakaan en löytänyt oman kunnan, enkä lähikaupunginkaan ruokakaupoista. Jossain amerikkalaisohjeessa oli ihan laimennettu väkiviinaetikka, mutta se tuntui aika ankealta. Käytin hunajaviinietikkaa ja omenaviinietikkaa sekaisin tässä liemessä sekä perussäilöntämausteita. Näistä saattaa tulla ihan äärettömän hyviä tai sitten ihan järkyttävän pahoja. En ole vielä maistanut. Antaa tekeytyä. joku ohje kehotti odottamaan kuukauden. Jos nämä on hyviä kerron reseptin, mutta jos nämä on tosi pahoja, mitäpä sitä kertomaan kellekään. Munanetin keskustelupalstalta löysin vinkin, että jos haluaa välttää keitettyjen viiriäisten munien kuorimisen, joka on hiukka työläämpää kuin kananmunien, niin voi laittaa munat yöksi etikkaan. Sitten poistetaan vain kalvo. Pakko oli kokeilla. Etikan makuhan ei tässä kohtaa haittaa mitään kun munat joutuvat etikkakylpyyn jokatapauksessa. Huomasin, että munia ei tarvitse pitää edes yön yli väkiviinaetikassa kuoren sulatusta varten, muutama tunti riittää. Ja niiden katseleminen oli muuten varsin hauskaa puuhaa. Otin ihan videon siitä: 

Kasvimaakierros

Amatöörikuvaajan amatööripuutarha.

Viime kesänä olisi saanut kivemman videon, mutta nyt tuli tällainen. Ihan kaikkea ei ehdi tässä selittää, mutta jonkinlaisen käsityksen tässä saanee meidän kasvimaasta. 

Pari virhettä huomasin, väitän mm. yhtä kasvia ohraksi vaikka se on vehnä. Ja en aio säilöä kurkkuyrttiä vaikka sellaisen käsityksen voi saada. 

Vertailun vuoksi

Viime vuonna.

Tänä vuonna.Rastaita on ihan hirveästi ja ne meinaa syödä viinimarjan raakileet. Koskaan aiemmin emme ole käyttäneet verkkoja. Nyt ostimme sellaisia. Tosin osaan pensaista rastaan on osanneet verkon allekin. Pitäisi laittaa ihan maahan asti aukottomasti ja siinä verkkoa laittaessa tuntuu jo osa raakileista karisevan kun tertut tarttuvat verkkoon. Hankalaa. Luonnon kasvien kasvu on ollut tosi runsasta, rehevää ja elin voimaista tänä vuonna, mutta kasvimaa ei niinkään. Perunaa näyttäisi tulevan, jos ei mikään tauti iske. Samoin porkkana näyttää ihan hyvältä, mutta ne pavut ja herneet ei vaan menesty nyt. Härkäpavunkin kasvu on huonompaa. Tuo mun kasvimaa näyttää ihan kamalan sekavalta ja sotkuiselta kun vertaa moniin ihaniin kasvimaakuviin, mitä blogeista löytyy. Perustelen itselleni, että tää on nyt sellainen permakulttuuripuutarha ja siksi tän kuuluukin näyttää tällaiselta. En tiedä kuuluuko oikeasti, mutta se kuulostaa paremmalta kuin sekasotku :D Ja kyllä mä tuolla paljon käyn hoitamassa vaikkei se ehkä ihan siltä näytä... Pitää ottaa lähikuvia kunhan kasveissa olisi edes jotain kuvattavaa. Ainoa, mitä olen kasvimaalta jo käyttänyt on salaatti- ja yrttikasveja. Ja metsämansikoita sekä pari puutarhamansikkaa ollaan maisteltu. Kyllä tämä vielä iloksi muuttuu. Muuttuhan?

Jämiä

Välillä meillä syödään tosi huonosti, jos olen töissä tai ollaan paljon pihalla. Tai toisinaan ei vaan jaksa ajatella ruuanlaittoa. Silloin kun ruuanlaitto ei innosta meillä syödään lähinnä paistettuja munia, grillattua makkaraa tai mannapuuroa hillolla. Nyt ollaan yritetty syödä pakastimesta ruokaa pois, että kesän ja syksyn aikana voi taas säilöä uutta. Toisinaan myös se kaupassa käynti jää vähän retuperälle, joten sitten syödään mitä kaapeista ja pakkasesta löytyy. Menneellä viikolla parina sateisena päivänä tein ruokaa löytämistäni aineista. 

Lammaslihapullat

noin puoli kiloa omaa karitsan jauhelihaa pakkasesta

kaksi palaa tarjous paahtoleipää

yksi oman kanan muna

itse kuivattua purjoa sopivasti

valkosipulijauhetta (kaupan)

suolaa

Arlan lasitölkissä olevien fetajuustokuutioden mausteöljy

Ehkä noin desi omatekoista ketsuppia

Paistoajan voit tarkistaa jostain :)

Söimme ruskean kastikkeen, keitettyjen perunoiden ja työsuhdesalaatin kanssa.

Jääkaapin uumenista löytyi kuohukerma, jonka päiväys oli 5.6. Se oli ihan takana ja hiukan jäähileessä. Tein kermasta kakun. Ohje täällä.

Loput tarjous paahtoleivät laitoin uunin jälkilämpöön kuivumaan. Ja tuolla alakuvan kojeella jauhoin ne korppujauhoiksi. 

Kojeella tein aiemmin yrttisuolaa, josta kerroin edellisessä postauksessa. Jauhoin yhtenä päivänä myös viimeiset joulusuklaakonvehdit, joista tuli ihan sairaan hyviä muffineja!

Nyt alkaa tulla pihalta hiukan syötävääkin. Ei tarvitse pelkkiä jämiä syödä ;)

Kasvimaasta tekisi mieli kertoa, mutta eipä siinä kovin kertomista ole :( Katsotaan ilkeäisinkö ottaa siitä kuvia ensi viikolla. 

Omituisia otuksia

Kissanpentumme ovat jo yli kuukauden vanhoja. Viime viikolla niitä piti käydä näyttämässä lääkärille, kun niiden silmät rähmivät ja nenät vuotivat. Pakkasimme koko perheen kantokoppaan ja kävimme vastaanotolla. Kaikki oli muuten kunnossa ja silmätkin ovat nyt parantuneet hienosti silmätipoilla, jotka on ihan samoja, mitä olen meille ihmisillekin joskus taannoin tiputellut. Nenäoireetkin häipyivät. Samalla apteekkireisuulla ostimme myös matolääkityksen koko katraalle. Emokissa on ihan täydellinen äiti. Se puunaa ja pesee, imettää ja välillä vähän komentaakin. Ja sitten se on ihan uskomattoman siisti. Jos se huomaa, että pentu on pissannut lattialle jonnekin nurkkaan, se käy nuolemassa lattian puhtaaksi. Koko lapsuuteni ajan kodissamme oli aina kesällä kissanpentuja, mutta en muista yhdenkään emon olleen ikinä näin huolellinen siivooja. Pennut osaavat jo käyttää hiekkalaatikkoa, mutta vahinkoja sattuu niinkuin lapsille toisinaan. Tänään emo oli tuonut hiiren pennuilleen. Mieheni vei sen ulos, mutta tunnin päästä se sama hiiri oli tuotu takaisin. Toisella kertaa ukkokulta vei hiiren suosiolla hiukan parempaan piiloon.

Viime kuussa pidin kotonamme villiyrttikurssin. Ilmoitin facebookissa, että maksuksi kurssista voi tuoda jotain, jos arvelee minun jotain tarvitsevan, mutta voi olla ihan hyvin tuomattakin mitään. Yksi ystävä toi kolme akaattikotiloa. Sitähän minulta tästä vielä puuttuikin. Aika hauskoja otuksia. Hiljaisia tyyppejä. Ne elelee sellaisessa muovisessa "terraariossa". Wikipedia kertoo, että näitä syödään jossakin. Ei tee mieli maistaa. Ajatus on aika etova. Vaikka toisaalta, nämä on tosi isoja ja kuulemma lisääntyvät paljon. (Sitä kauhulla odottaen...pitää yrittää hävittää munat hyvissä ajoin.) Nämä ovat kuulemma monin paikoin trooppisissa maissa todella haitallinen vieraslaji . Toimisikohan siihen ongelmaan syömällä hävittäminen. 

Monenkokoista munaa on löytynyt viimeaikoina. Vasemmalta alkaen tavallinen kananmuna, kanantekemä minimuna, jättikokoinen viiriäisenmuna, tavallinen viiriäisenmuna ja viiriäisenmuna, josta on unohtunut pilkut. 

Jättiläisviirunmunassa oli kaksi keltuaista. Tällaisia kananmunia on joskus tullut, mutta tämä oli ensimmäinen tätä laatua. Herkullinen oli kyllä.

Näiden eläinjuttujen lisäksi ollaan tehty vähän tupposia eläimille talveksi ja puuhailtu sellaisia perusjuttuja pihalla. Sisähommat on jääneet vähän retuperälle. Eilen tein yrttisuolaa. Keräsin lipstikkaa, ruohosipulia, pari pillisipulin vartta, jotka katkaisin vahingossa, oreganoa ja ihan hiukan siankärsämöä. Silppusin ne pellille, laitoin karkeaa merisuolaa sekaan ja pistin uuniin 150 asteeseen joksikin aikaa. Tänään jauhoin ne blenderillä hienoksi ja pistin purkkiin. Päihittää lihaliemikuutiot ihan 6-0. Kun se blederi oli kerran esillä hurautin myös viimeiset joulusuklaat sillä hienoksi. Ne vihonviimeiset konvehtit, mitkä oli kaikkien mielestä pahoja. Laitoin konvehtijauheen muffineihin ja lastenkin mielestä ne parhaimpia muffineja ikinä. 

Tämmöstä täällä. Mitäs teille?

Elämästä

Viikonloppuna olin hautajaisissa. Sunnuntai-iltana olin tosi poikki ja tuntui, että itkettää vaan ihan hirveästi. Kun hanat avaa, ne eivät meinaa millään sulkeutua. Olen surrut kaikenlaisia asioita. Tuntuu toisinaan, että olen syntynyt ihan värään aikaan. Tunnen oloni tosi vanhaksi. Sukupuussakin olen ihan väärällä oksalla. Minun olisi kuulunut syntyä 60-luvulla. Myöhästyin 20 vuotta. Elämän rajallisuus pysäyttää. Kohtako ei ole enää yhtään sukupolvea minun ennen? Omat vanhemmat ja heidän sisaruksensa vievät pois myös linkin omiin isovanhempiini ja heidän isovanhempiinsa. Esivanhempia ei muista kohta kukaan. Onneksi olen perillä juuristani. Jos en tietäisi, mistä tulen, en tietäisi minne olen menossa.

Kävin kuukausi sitten psykologilla. Itse, yksin, vaikka käynti oikeastaan liittyi lapsen oppimisvaikeuksiin. Psykologi kyseli elämästäni, perheestäni, suvustani. Millaisia olemme? Monet traumat, kokemukset, elämän kolhut kuulemma jättävät merkin geeniperimäämme. Se miksi, olen tällainen voi olla seurausta monien ihmisten kokemuksista. Psykologi sanoi, että asiat periytyy jopa kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Raamatullista, mutta silti tieteellistä.

Olen menettänyt tosi monta sukulaista viime vuosina. Nyt näiden hautajaisten aikoihin itkin taas jokaista. Itkin sukuni muistoja. Hyviä asioita, pahoja asioita. Asioita joita muistan ja asioita joita en ole kokenut, kuullut vain. Tuntenut ikävää, tuskaa ja kipua. Rakkauttakin. Geeneistä astiko se kaikki kumpuaa?

Oli tosi vahva kokemus saattaa rakasta sukulaista paikkakuntamme hautausmaalle. Hautausmaan pääkäytävää pitkin. Portista kiviaidan sisälle. Heti kohta oikealla on isovanhempieni hauta. Jonkin matkaa eteenpäin vasemmalla isäni ja pienen veljeni hauta. Siitä vähän matkaa jatkoimme, käännyimme, tätini hauta ja melkein siihen viereen laskettiin tämä rakas arkku. Melkein siskonsa haudan viereen.

Sinne minäkin tahtoisin aikanaan. Pääkäytävän varteen. Siellä kaikki muutkin sukulaiset tuntuvat olevan. Tavalliset ihmiset. Takapenkin ihmiset. Ei merkkihenkilöitä, mutta pääkäytävällä. Viimeiset tulevat ensimmäisiksi.

Siitäkö se johtuu, geeneistä? Että ostin rantatontin, mutta en ilkeä mennä sinne. Mitä ne naapuritkin ajattelevat. Köyhä ihminen meni ja osti. Varakkaampi oli sen itselleen ajatellut. Mitä minä oikein luulin. Torpparien jälkeläinen. Köyhien perillinen. Luulin, että tulen onnelliseksi kun omistan. En tullut. Häpeän omistan. Ylihintaisen häpeän.

Ja kaikesta nyt huomasin, että olen maassa kiinni. Tämän paikkakunnan maassa. Omistin tai en. Identiteettini on olla juuri täältä kotoisin. Joku pari viikkoa sitten kysyi, millaista siellä on asua. Oletteko tykänneet olla. Hämmennyin. Vastasin, että en osaa sanoa. Olen viidennen polven paikkakuntalainen. Lapseni kuudennen. Ollaan kai tykätty. Ei olla ymmärretty lähteä. Seuraan epäuskoisena keskustelua, että ihmiset pitäisi saada muuttamaan paikkakuntaa työpaikan perässä. Ei ihmistä pidä juuriltaan repiä, jos ei se itse halua.

Mutta juuriani en häpeä. En häpeä geenejäni. Minusta on tullut juuri tällainen. Olen oppinut ihmisenä olemisesta paljon. Sain elämää kokeneet geenit ja vanhan sielun. Sain paikan ja tehtävän tässä maassa. Maasta tullut ja aikanaan maaksi jälleen.

Lintumaisia juttuja

Tipuista kerroin joskus aiemmin keväällä. Seitsemän tipua silloin kuoriutui ja kolme niistä lähti maailmalle. Tai no ei kovin etäs, melkein naapuriin. Se oli hiukan ennen kanojen mykoplasmakohua. Nyt en uskaltaisi lintuja kaupatakaan kenellekään tai ostaa ennen kuin tauti laantuu. Yritän pitää tämän eläintenpidon muutenkin sellaisena, etten kovin myisi mitään. Kasvattaisin vain omiksi tarpeiksi. Joskus on toki tarpeen ostaa joitain munia tai yksilöitä, ettei mene ihan sukurutsaamiseksi. 

Neljä kananpoikaa on siis kotona. Nuo kolme valkoista ovat kukkoja. Ja kävi aivan kuten olin toivonutkin, nyt minulla on musta kana <3 Minulla oli tavoitteena lisätä kanojani yhdellä tänä vuonna ja se toteutuu. Kuvassa poikaset ulkoilee sen aikaa kun siivoan sisällä häkkiä. Kauniina päivinä ovat saaneet ulkoilla muutenkin. Mutta ihan vapaaksi en ole uskaltanut päästää.

Viirutkin ulkoilee. 

Meillä on monta linnunpönttöä pihassa. Tässä asuu kirjosieppoperhe.

Ja tässä leppälintuperhe.

Ja tässä... hm.. jonkilainen uusperhe kai. Sain ystävältä 6 ankan munaa, jotka laitoin hautomakoneeseen kananmunien kanssa. Kananmunia laitoin mukaan siksi, että olen huomannut, että hautomatulos on parempi täydellä koneella kuin vajaalla. Ilmeisesti siten siellä pysyy lämpö ja kosteus paremmin kohdillaan. Ankanmunista vain yksi oli hedelmöitynyt ja siitä ainoasta hedelmöityneestä munasta kuoriutui poikanen. Ja olipa hyvä, että oli näitä kuoriutuneita tipuja, jotka adoptoivat ankan perheeseensä. Näistä on todella tullut perhe. Kukaan ei tunnu välittävän siitä, että yksi on erilainen. Ankkaa ei ole nokittu tai kohdeltu pahasti. Jos ankka olisi ihan yksin, se olisi tosi orpo. Katsotaan millainen porukka tästä kehkeytyy. Mutta kaipa minun pitää etsiä jostain ankalle kaveri. Näistä kananpojista toivoisin ehkä vähän patakukkoja, koska kanaa en tarvitsisi ja nyt en uskalla mitään myydä. Tuolla yhdellä tipulla on harmaat harjan ja heltan alut. Minkähän väriset niistä tulee?

Kasvihommat ei näytä kovinkaan hyvältä tänä vuonna. Vain peruna näyttää kasvavan hyvin ja tämä yksi chili taitaa ehtiä tehdä satoa. Muutama tomaatti kukkii, mutta ei ne kovin hyviltä näytä. Pavut eivät ole itäneet ollenkaan. Ei mitkään pavut, lukuunottamatta härkäpapua. Hernekin oli pitkään itämättä, mutta nyt se on venähtänyt ihan tällä viikolla. Avomaankurkuista ensin istuttamani kuolivat kaikki. Nyt viikko sitten istutetut näyttävät olevan hengissä, mutta en tiedä ehtiikö ne tehdä yhtään kurkkua. Kaalit eivät onnistu tänä(kään) vuonna. Kurpitsat ovat elossa kompostikasassa, mutta ne eivät ole oikein kasvaneet. Porkkana saattaa menestyä. Punajuuri ei ole oikeastaan itänyt. 

Lämpöä, sitä tarvittaisiin.

"Traktori" ja heinäkuorma. (Älä kiinnitä huomiota vinksahtaneeseen huussiin taustalla :D )

Viime vuonna kasvatimme menestyksekkäästi perunaa pehkukatteen alla. Tänä vuonna saimme tosi vanhan pehkupaalin, jolla katamme perunamaata. Paalia ei vaan pysty mitenkään viemään tarpeeksi lähelle kasvimaata niin se pitää purkaa yläpihalla pikkukärryyn.