Ei mennyt ihan niinkuin piti

Oikeastaan ei monikaan asia ihan onnistunut suunnitelmien mukaan. Mutta nämä asiat eivät ole onneksi vakavia. Ja virheistä oppii.

Ensimmäinen, ei voi sanoa epäonnistunut, vaan enemmänkin keskenjäänyt liittyy kesällä kaadettuun pihakoivuun. Koivun tyvi on lojunut sijoillaan kaadosta asti. Koska se on oksaton, suora ja paksu, ajattelimme, että ehkä sen voisi sahauttaa suuriksi tuppeensahatuiksi lankuiksi. Joo, voisi. Mutta ei taida olla järkeä viedä sahalle yhtä pölliä. Luovuimme siitä ajatuksesta. Päätimme kokeilla sen halkaisua kiiloilla ja lekalla. Isäntä aloitti puuhan eilen aamulla. Työ alkoi hyvin. Puu varmasti halkeaisi, mutta koska se on niin pitkä kiiloja tarvittaisiin monta enemmän kuin meillä on. Intoa puukiilojen veistelyyn, ei nyt ainakaan siinä hetkessä sitten ollut, eikä kiiloja juuri sillä hetkellä ehtinyt lähteä ostamaan tai lainaamaan. Joten pölli makaa edelleen pihassa sisällään muutama kiila. Mutta eiköhän se siitä. Nyt voi jo sanoa, ettei puu halkea ihan lankun tasaisesti, mutta ei se haittaa. Ajattelimme isännän kanssa, että jos sen saisi edes jotenkin halki ja puolikkaista tekisimme ulos jykevät pihapenkit. Ja jos projekti ihan tyystin epäonnistuu, ei se puu sinänsä pilalle tai hukkaan mene, koska siitä tulee ihan loistavaa polttopuuta.

Toinen eilinen kesken jäänyt projekti ei myöskään mennyt ihan niin kuin piti. Tai osittain meni. Juttu liittyy villoihin. Olen hankkinut rukin ja karstat. Minulla oli eilen täällä kaksi innostunutta opettajaa. Täti, 80 ja risat sekä äiti, 70 ja risat. Äidillä on ainakin 35 siitä kun on viimeksi karstannut ja kehrännyt. Tädistä en tiedä, ehkä vähemmän aikaa. Pyysin katsomaan onko rukista enää mihinkään. Sitä on nyt huollettu ja periaatteessa se toimii. Paisti, että yksi metalliosa, jonka pitäisi irrota, on ruostunut kiinni. Siksi kehrääminen ei täysin vielä onnistu. Katsotaan saako osan irti vai ei. Rukin liikkuvat osat kaipaavat putsausta ja rasvausta vielä lisää, koska se on seissyt vuosia jossakin. Mummot yrittivät karstata. Karstat on kuulemma huonot. Nykyajan uusilla karstoilla ei tee mitään. Ei osata tehdä. Ja villa on huonoa. Ei tule lepereitä tästä villasta. On pehmeää karitsan villaa ja liian hienoa. Ja onkohan edes kuivaakaan. No, minusta pitäisi kyllä olla. Muuhun en osaa sanoa tuleeko villasta mitään vai ei. Kun ei ole omaa kokemusta ja näkemystä. Mutta vähän kävi mielessä, että olisivatko mummotkin olleet pikkuisen ruosteessa näissä hommissa :D En uskaltanut ääneen sanoa...

Jos villasta ei mitään muuta tule, niin saadaan me poikain kanssa monta palloa niistä huovutettua. Sen minä varmasti osaan :D En aio vielä luovuttaa. Kunhan saan niskani parempaan jamaan, aion vielä jatkaa villan käsittely harjoituksia. Oli mummojen opeista se hyöty, että perustekniikoista ja -välineistä on joku käsitys.  Oikeastaan minun ei pitäisi istua tässä koneella, koska se on myös niskoilleni pahasta. Minulla on ollut tänään oikea tajunnanräjäyttävä päänsärky ja uni voisi olla kohta paikallaan.

Näistä villahommista vielä sen verran, että jotenkin takkuiselta on tuntunut tuo välineiden hankitakin. Minulla oli tosi vanhat karstat, mutta ne ovat niin vanhat, että ne eivät kestä enää työtä vaan hajoavat käsiin tositoimissa, siksi hankin nämä "mittääntekemättömät" uudet hollantilaiset. Äiti olisi mielellään opettanut minua kehräämään sillä rukilla, jolla on viimeksi kehrännyt eli oman äitinsä vokilla, joka on kotipaikalla. Se ei ole kovin vanha eikä kulunut ja äidillä olisi luultavasti ollut paras tuntuma juuri siihen kyseiseen yksilöön. Mutta sitäpä ei saanutkaan. Kävi ilmeisesti niin kuin käy usein tarpeettomille tavaroille. Ne lojuvat vuosia, vuosikymmeniä jossakin varastossa, mutta kun joku muu niitä haluaisi, nousee tavaran arvostus arvoon arvaamattomaan. En tiedä miksi kyselyyn suhtauduttiin niin nihkeästi. Oikeasti otin itseeni. Minun on yleensä tavattoman vaikea pyytää apua tai kysyä jotain asiaa lainaksi, ostaakseni tai muuten vaan. Pelkään juuri sitä kieltävää vastausta. Koska minua alkaa sitten hävettää, että ylipäätään kysyin. Nyt minua hävettää, että kysyin. Että kysyin vielä useamman kerran. Ja hävettää, että otin itseeni. Jonkin tavaran takia. Noloa. Mutta siitä mummon rukista meinasi tulla minulle melkein elämää suurempi kysymys. Luulin, että olin päässyt asian yli, mutta tässä minä nyt siitä jauruan. Elämä on.

Ja kyllä. Tässä postauksessa piti olla kuvia. Mutta tämä plokspotti päättikin, että nyt on mammukka laitellut ihan riittävästi kuvia ilmaiseksi ja nyt olisi aika ruveta maksamaan kuukausimaksua, jos haluaa kuviaan edelleen julki. Auttakee hyvät immeiset. Onhan tässä pakko olla olemassa joku ilmainen konsti asian kiertämiseksi. Onhan?

Että ei männä nää hommat sitte niinku Römssössä.

Mutta pieni loppukevennyt. Eilen täti kertoi hyvän tarinan äidistään eli isäni puoleisesta mummosta. Mummolla ei mennyt sormi suuhun oli tilanne mikä tahansa. Kerran oli kana muuttunut syömättömäksi. Tarkempi tutkimus osoitti, että kuvussa oli jotain kovaa ja törröttävää, joka tuntui ihan ihon läpi. Mummo suoritti kirurgisen toimenpiteen ja poisti kanan sisältä ison lasin sirun. Niin ison, että oli ihme, että kana oli pystynyt sen nielemään. Mummo ompeli haavan rihmalangalla kiinni ja kana jatkoi elämäänsä. Aluksi kanan juodessa, haavasta valui vettä. Lapset nauroivat, että huono lääkäri, kun teki liian harvan ompeleen. Mutta kana selvisi ja jatkoi jopa munimista. Tämä tapahtui kauan sitten. Se oli ihan toinen aika se.