Luin pieniä sanakaritekoja

Kerroin viimeksi käyneeni kirjan julkkareissa. Kyseessä on Satu Piispa-Hakalan esikoisteos Pieniä sankaritekoja. En nyt ihan yhdellä istumalla sitä lukenut, kahdella ehkä. Mä en ole mikään kirja-arvostelija, ihan tavallinen lukija vaan, joka lukee kaikenlaista iltaisin ennen nukahtamista ja ruokapöydässä, etenkin aamupalalla. (Ruokapöydässä lukeminen saa puolison kiehumaan, mutta silläkin uhallla...) Niinpä en oikein osaa arvioda olennaisia asioita.

Kirja oli tosi sujuvasti ja nopeasti luettu. Luulen, että se johtui osittain siitä, että se oli oman kielistä. Olen kirjailijan kanssa jollain tavalla samaa maata. Paavo Pesusienen erästä repliikkiä lainatakseni ollaan vähän niinkuin saman puun terhoja. Kirjassa oli muun muassa käytetty murteemme kauneinta ja ytimekkäintä sanaa "äet". Minullakin on äet. Lapsillani ei taida olla. Niillä on mammukka, vaikka se oikeasti tarkoittaa vaimoa. Hämmennyin kovasti sanasta kylkeinen. Minä en tiennyt, että sitä käyttää muutkin. Että se on oikeasti sana. Meillä päin kaikissa ulkorakennuksissa tuntuu olevan kylkeinen. Sellainen viistokattoinen lisäjatke. Meilläkin on yksi kylkeinen. Saunanliiteri, jossa kanat, vuohi ja lammas asuvat.

Kirjan päähenkilö on Anna, joka omilla teoillaan ja valinnoillaan yrittää muuttaa maailmaa paremmaksi. Osa teoista on kertakaikkiaan järjettömän äärimmäisiä. Tunnistin törmänneeni joihinkin Annan kaltaisiin tyyppeihin joissain nettiryhmissä. Mutta Anna on kyllä ihan omaa luokkaansa. Kirjassa on paljon henkilöitä, jotka nivoutuivat eri tavoin Annan elämään. Menin yhdessä kohtaa sekaisin kenestä on kyse. Kirja jäi kesken keskeltä lukua, kun piti toimittaa jotain lapsen asiaa. Kun palasin lukemaan, en enää muistanut mikä henkilö oli kyseessä. Piti palata hiukan taaksepäin.

Joissain kohtaa samaistuin Annaan, koska kenties jotkut omat pienet valinnat ovat oikeastaan hiukan päättömiä. Mutta ehdottomasti eniten samaistuin Leilan äitiin. Hän kuoli ja kuolinpesästä löytyi kaikki säästettynä. Toivottavasti sama ei kohtaa aikanaan minun jälkikasvuani. Siinäpähän miettivät, miksi äidillä oli jemmassa parituhatta oivariinipurkkia ja paritoomia hillopurkin kansia.

Suosittelen lukemaan, jos tällainen ekoiluaihe kiinnostaa. Kirja ei todentotta ole ryppyotsainen, vaikka vakavaa aihetta sivuaakin. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkuuko tarina. Loppu antaa siihen kyllä mahdollisuuden.