perjantai 5. helmikuuta 2016

Unelma onnesta

Huomaan usein miettiväni, miten elämäni olisi parempaa ja onnellisempaa, jos sitä sun tätä. Olen jäänyt jumiin joihinkin haaveisiin ja unelmiin, joihin minulla ei ehkä sitten kuitenkaan tunnu olevan edellytyksiä. Hakkaan päätäni seinään aina samojen asioiden kanssa. Tunnen toisinaan katkeruutta siitä, että en onnistu tavoitteissani vaikka olen yrittänyt jopa vuosia. Häpeäkseni tunnustan, että olen usein hirveän kateellinen joillekin ihmisille, joiden elämässä tuntuu tapahtuvan juuri ne asiat, mitä minulle ei tapahdu, vaikka haluaisin. Ja vaikka ihan oikeasti yritän.

Jostain syystä tämä vuosi on tuonut eteeni kummallisia kirjoja ja materiaaleja. Löydänkö vastauksia kysymyksiini? En tiedä. Vielä.

Joskus viime syksynä vähän joka puolella netissä tuntui olevan mainoksia Hidasta Elämää sivuston Unelmakarttakirja verkkokurssista. Kiinnostuin, mutta pidin sitä ehkä vähän humpuukina. Alkuvuodesta mainokset alkoivat taas putkahdella eri sivuilta. Ilmoittauduin mukaan. Ensimmäiset materiaalit kurssista on läpikäyty ja huomaan, että sain pari uutta ajatusta ja mahdollisesti tällä on itsetuntoani kohottava vaikutus. Ei hullumpaa, vaikka olisikin humpuukia.

Kun palasin joululomalta takaisin töihin, työpöydälleni oli ilmestynyt Joyce Meyerin kirja 7 ilon varasta. Olin saanut sen kiitokseksi siitä, että järjestin paikkakunnalleni Operaatio joulun lapsi keräyksen, jossa tehtiin paketteja Romanian lapsille. En ole vielä koko kirjaa lukenut, mutta varsinkin kateus- kohdat kolahtivat.

Maanantaina vein paikalliselle hyväntekeväisyyskirppikselle tavaraa ja kuten usein, en onnistu vain viemään vaan useimmiten sieltä tulee myös tuontia kotiin takaisin. Tällä kertaa löydöt osuivat niin nappiin kuin vaan voi. Ensinnäkin löysin ensiapupakkauksen, jossa olis sellaista haavaharsoa. Olin laittanut kotona mung-papuja ja alfa alfaa likoamaan, mutta idätystä varten minulta puuttui lasipurkkien suulle tulevaa harsokangasta. Nuo haavaharsot olivat vieläpä juuri sopivaa kokoa ja oletettavasti melko steriilejäkin avaamattomassa paketissa. Minulle käy usein näin, että juuri tarvitsemani asia kävelee pian vastaan jostakin. (paitsi isoissa asioissa) Toinen löytö (josta oikeastaan aioin kertoa, harso oli pelkkä rönsy tarinassa :D ) osui ja upposi: kirja nimeltä Onnellisuusprojekti.

Olen parina iltana nukahtanut sen ääreen. Jo alkusivuilla kirjailija tuntuu kuvailevan minun ajatuksiani :" Minulla oli monta syytä olla onnellinen. ......(mainitsee lapset ja puolison) läheiset välit vanhempiini, sisareeni ..... minulla oli ystäviä, olin terve, eikä minun tarvinnut värjätä hiuksiani. Silti nälvin aviomiestäni liian usein. Lannistuin pienimmästäkin ammatillisesta takaiskusta. En saanut pidetyksi yhteyttä vanhoihin ystäviini, menetin malttini liian helposti, olin kausittain alakuloinen, epävarma, innoton ja tunsin ylipäätään syyllisyyttä ...... En ollut masentunut, eikä minulla ollut keski-iän kriisiä, mutta minulla oli keski-ikään liittyvää huonovointisuutta, toistuvaa tyytymättömyyttäja miltei epäuskon tunnetta. "Olenko tämä minä?" "

Kirja lupaa myös ohjeita kuinka aloittaa ja toteuttaa omaa onnellisuusprojektia. Sinne asti en ole päässyt vielä, mutta tarkoitus on kahlata läpi Onnellisuusprojektin jotenkin. Jospa tavoittaisin jotakin onnesta.

Ehkä nämä on asioita, joita moni miettii. En olekaan yksin ajatusteni kanssa.

Tämä vuosi siis tuntuu alkavan isojen asioiden äärellä. Kuka minä olen? Miten hyväksyä se, että olen tällainen minä? Miten sovittaa omat unelmat todellisuuteen? Voinko tyytyä siihen, että kaikki ei toteudukaan, siten kuin olin toivonut?

Isoin haave edelleen on se, että voisin saada oman maatilan. (Vaikka ihan pienenkin. Mieluiten pienen. Sellaisen joka ei maksa paljon. Ja sellaisen, ettei lasten tarvitse vaihtaa koulua. Liian tiukat kriteerit?) Minulla on halu ja tarve kasvattaa itse omaa ruokaa ja tehdä asioita itse omin käsin. Tätä on hankala selittää niille joilla ei ole mitään polttavaa unelmaa tai jotka eivät ole tästä samasta asiasta kiinnostuneet. Olen alkanut epäillä itsekin, että unelma on täysin tavoittamaton. En ikinä voi saada sellaisia rahoja. Olen liian laiska toteuttaakseni unelmaa. Tai jos sen saavuttaisin, menettäisin sen kuitenkin, koska en osaa, jaksa tai vaan saa aikaiseksi mitään. Oma puolisoni ja osa muuta lähipiiriäni on isoja jarruttavia tekijöitä. On ihan selvää, että kykyihini ei uskota. Tai, että ei sellainen kannata. Asiasta on tullut lähes pakkomielle, joka hallitsee minua. Katkeroittaa ja syö itseluottamusta.

Olen myös miettinyt, että opettelisin tyytymään tähän, mitä minulla nyt on. Mutta se on aivan äärettömän vaikeaa. Noin 2000 neliön tontille ei oikein pysty mahduttamaan koko unelmaansa. Tähän ei voi saada enempää edes rakennuslupaa. Voisin kyllä vielä enemmän mahduttaa kasveja pihaan. Puita, pensaita, marjoja, kukkia ja kasvimaata lisää. Päällekkäin, limittäin, lomittain, ruukuissa, pengerrettynä. Luopuisin osasta eläimistä? Voisinko vuokrata lisämaata? Ostaa kenties? Keneltä?

Meillä on 15 hehtaaria vajaan 10 kilometrin päässä, mutta se on liian kaukana päivittäin käydä. Varsinkin kun se on eri suuntaan asiointiin ja työmatkaan nähden. Olen ehdottanut uuden talon rakentamista sinne. Mieheni ei ole riskinottaja. Mikään ehdotus ei käy. "Näin on hyvä." Paitsi ettei minulle ole! Joinakin heikkoina hetkinä mietin pakkaavani laukut ja lähteväni yksin kohti unelmaani. "Pidä tunkkis, kun ei mikään käy!" Sitten aina tajuan lopulta, että siinä ei olisi mitään järkeä, se oikeastaan tuhoaisi kaiken. Elämähän on näinkin ihan mukavaa.

Miksei näin pienelle ihmiselle olisi voitu antaa myös pieniä ajatuksia? Pienessä elämässä riittäisi pienet unelmat?

Tämä sama tuska alkaa aina kevään koittaessa. Huomaan, että tämä kevät ei tee poikkeusta.

Ehkä uppoudun opuksiini, toivoen ratkaisua tuskaani.

Jos mitään muuta en voi, niin ainakin taimikasvatuksen voin onneksi kohta aloittaa.

7 kommenttia:

  1. Kovasti täälläkin yritetään olla onnellisempia, suurin este sille olen kyllä minä itse, tunnun aina löytävän kaiken negatiivisen ja ajattelen juurikin että tarvitsisin sitä ja tätä ollakseni onnellinen. Kovasti olen pyrkinyt siitä eroon, ja pienesti tunnun onnistuneenikin, olen saanut ajatukseni pidettyä enemmän hyvissä asioissa ja olen ollut ajattelematta asioita joille en vain voi mitään, ainakaan tällä hetkellä. Kovasti tsemppiä onnellisuusprojektiin!
    Pystyisikö siellä kauemmalla palstalla viljelemään perunaa, hräkäpapua, heinää kenties? Jotain joka ei vaadi jokapäiväistä hoitoa. Kotona voisi sitten pitää eläimet ja ne kasvit jotka vaativat paljon hoitoa. Mutta älä lannistu, minä ainakin ihailen miten saat suuria satoja , ja miten pystyt loihtimaan paljon vähästä, keksit rikkinäisille tavaroille uuden elämän (niinkuin sille barbille) ja uskallat kuitenkin elää omaa elämääsi, vaikka sitä ei aina kaikki ymmärtäisikään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustavista sanoista! Vastasit oikeastaan yhteen mun projektin tehtävään, johon piti pyytää ystävän vastaus!Palstalle ollaan ajateltu perunamaata kyllä. Totesimme, että metsämaan raivaaminen kaivurilla ja traktorilla on liian järeää meidän pienviljelylle, joten pikkuhiljaa lisäämällä eloperäistä ainesta maan pinnalle on se meidän tapa. Peruna ja kurpitsa ovat hyviä pioneereja siinä. Talousmetsän ohella olemme ajatelleet metsäpuutarhaa ja omaa pikku arboretumia. Niistä mieskin innostuu. Tosin hedelmät, marjat ja siemenet saattavat mennä metsäneläinten suuhun... osin olemme tätä jo hiukan aloitelleetkin. Kaneille sekä vuohelle ja lampaalle ollaan niitetty heinää, tehty tupposia sekä kerätty varpuja ja havuja. On siitä palstasta iloa. Tietysti vielä marjat, sienet, polttupuu, aitatolpat jne.

      Poista
    2. Ihana jos voin olla avuksi :) kyllähän järeillä koneilla tulee äkkiä valmista, mutta tulee sitä valmista hitaaminkin. Meillä raivattiin pajukkoa traktorilla uuden pottumaan tieltä, mutta kaikkea muuta kuin valmista viljelysmaata se vielä on. Vaan ajatus omasta salaisesta metsäpuutarhasta on aivan ihana! Tuliskohan meillekin..

      Poista
  2. Minä olen huomannut, että ikä tuo onneksi elämään sellaista seesteisyyttä. Haaveita totta kai on edelleen, mutta jotenkin sitä on huomannut, että elämä on ollut hyvää ja se on sitä edelleen. Just näin, vaikkei mikään muuttuisikaan! Aina välillä tulee tyytymättömyyttä, lähinnä työhön liittyvää, mutta onneksi siviilielämässä tapahtuvat, ihanat ja vähemmänkin ihanat asiat, tuovat voimaa!
    Tsemppiä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi. Toivon todella, että ikä ja aika tuo seesteisyyttä.

      Poista
  3. Veit jalat suustani, taas. Kateus ja katkeruus vaanivat nurkan takana, kun unelmat eivät jätä rauhaan. Kun vielä se oma puoliso on suurin jarru! Odotan todella tuota iän tuomaa Seesteisyyttä!

    VastaaPoista
  4. Pohdiskelen kans samojen asioiden kimpussa. On hankala olla onnellinen nykyhetkessä, kun olen vielä kaukana omavaraiduusesta (tai sen isosta asteesta). Lisäksi mieheni mielestä minun haaveilemani elämä on kuin suoraan keskiajalta. Hän haluaisi matkustaa ulkomailla ja ostaa avoauton, moottorikelkan, mönkijän ja moottoriveneen. Ja tietysti mökki joen varrelta, ulkosauna ja palju. Lista on loputon... Tällä hetkellä mies on ansiosidonnaisella ja minä käyn töissä yli 50km päässä kotoa.

    Haluaisin pois työelämästä (tai sen verran omaa yritystoimintaa, että katto pysyy pään päällä). Mutta se vain ei ole mahdollista, jos on isot menot... Olen vähän puun ja kuoren välissä, sillä olen jo kertaalleen paennut kaupunki-porvari-elämää maalle, ja mies seurasi perässä, niin hän yrittää tuoda saman tänne.. Ja taas pitäisi juosta karkuun... Huoh...

    Sori pitkä valitusvirsi. Pitänee tehdä oma bloggaus tästä joku päivä :)

    ~Simply tiny living~

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...