Toissaviikolla näin unta:
Minä ja perheeni olimme työpaikkani aulassa ja katselimme suurista ikkunoista kirkolle päin. Yhtäkkiä huomasimme, että pappa seisoi ulkona. Artisokka kiljaisi riemusta kirkkaalla lapsen äänellään: "Äiti, miksi sanot, että pappa on kuollut? Äiti, pappa elää!" Kaikki lapsemme juoksivat heti ulos papan luo, myös Sipuli. Oli kuin myös pienin olisi tuntenut papan, vaikka oikeasti he eivät ehtineet toisiaan tavata. Vai ehtivätkö sittenkin...
Vei kaksi vuotta ennenkuin näin isästä unta. Haudalla käyminen tuntuu edelleen pahalta. Rintaa puristaa musta möykky.
PS. Kuva on kahden vuoden takaa, silloin isä oli vielä elossa. Vein pienen veljeni haudalle silloin kynttilän. Sipuli mukana vatsassa. Mukana myös hirveä haikeus. Kuin tunne siitä, että ensi vuonna on haudalla kaksi muistettavaa.
Otan kovasti osaa tunteeseesi. Minulla on vastaavanlaisia unia ollut vanhimmasta tytöstäni, että hän yhtäkkiä puhuu ja kommunikoi unessa ja aina sitä hämmästellään yhdessä kuka perheenjäsen milloinkin mukana. Tuollaisissa unissa on jotain tosi surullista, ne on niin todenmukaisia, eikä sitten kuitenkaan totta, vaikka olisi saanut ollakin. Jää mieleen yleensä pitkäksi aikaa pyörimään.
VastaaPoistaKiitos. Tuo on totta, että tällaiset unet jäävät pitkään mieleen pyörimään. Surullinen haikeus, mutta toisaalta ajattelin, että se on totta, että pappa elää. Niin kauan kun on joku joka hänet muistaa hän elää muistoissa ja unissa. Se on lohduttavaa omalla tavallaan.
Poista