Jostain syystä joskus tulee mieleen kaikenlaisia tarinoita ja muistoja. Tai koko ajanhan niitä pulpahtelee. Niitä ei vaan aina ehdi tai jaksa niin rekisteröidä ja miettiä.
Ystäväni, joka on minua parisenkymmentä vuotta vanhempi, on kertonut joskus ensimmäisestä kohtaamisestamme. Olin pieni alakoululainen. Olimme heillä kylässä ja jostain syystä aloin kinuta äidiltä ja isältä jotakin. Kun en saanut tahtoani läpi polkaisin jalkaani lattiaan ja huusin: "On saatava!" Luultavasti en kuitenkaan saanut tahtoani läpi, mitä se sitten lie ollutkin.
Toisessa pienessä muistossa olen lukiolainen. Olin ystäväni kanssa Tiimarissa. Ostin puuvillaisen, valkoisen repun, joka maksoi muistaakseni 10 markkaa. Kotona värjäsin sen kangasvärillä tummaksi. Ystäväni, jolla oli luultavasti ainakin 10 kertaisesti, ehkä enemmänkin, kalliimpi laukku, tokaisi minulle: "No, toiset tyytyvät vähän vähempään."
Se mikä tässä nyt on se jutun juoni, on se, että minussa taistelee koko ajan nämä samat ominaisuudet. Jalkaa polkien tiedän tosi tarkasti mitä haluan. Ja jos haluan, minun on lopulta saatava tahtoni läpi. Mutta toisaalta olen kuitenkin se toinen, joka tyytyy vähempään. Kumpikin ominaisuus on joskus hyväksi, mutta toisinaan sitten ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti