Luonto lähellä, joskus liiankin

Mansikkakausi. En tiedä parhaimmillaanko, ehkä se meni jo. Reilu viikko sitten aloimme vähitellen keräillä metsämansikoita ja olisiko niitä nyt sitten kerätty vajaa 10l. Osa ollaan syöty ja osa pakastettu. Meinasin, ettei osteta isoja mansikoita ollenkaan, mutta naapurin luomutilan täti soitti, että masikat kyspsyy kaikki yhtäaikaa ja äkkiä pitäisi saada kaikki kerätyksi. Kolme ämpärillistä sitten sieltä ostimme. Kaksi pakkaseen ja yksi kellariin hillona. Hyviä ovat :)

Osa pihasta, omenapuutarha, on ollut vailla nurmen leikkuta alkukesän, koska siellä kasvaa metsämansikkaa. Osassa pihaa on ollut ajamatonta nurmea, koska siellä on ollut kaadettu puu vähän vaiheessa ja sen vieressä pätkittyjä, halottuja polttupuita odottamassa liiteriin kärräystä. Muutenkin, jotenkin olin ajatellut nurmikotonta pihaa... Ollaan myös säästetty heinää niitettäväksi eläimille. Vaan mönkään meni. Tästedespäin nurmikko ajetaan. Ehdottomasti. Ainakin tontin reunat vähintään kahden leikkurin verran.

Miksi?

Siksi, että kasvimaallani oli kyy. Ja minä ja käärme emme vain yksinkertaisesti mahdu samalle tontille. Sorry vaan. Olin suihkuttamassa mäntysuopaliuosta kaaleille ja lantuille, kun silmäkulmasta näin kuinka jotain liikkuu sipulipenkistä kohti kasvinmaan vieressä olevaa puukasaa. Näin sahalaitaisen selän kulkevan noin metrin päässä. Sain ihan järkyttävän kirkumiskohtauksen. Jähmetyin kirkumaan paikalleni moneksi minuutiksi. En saanut ensin edes sanottua perheelle mikä on. Lopulta sain sanottua lapsille, että älkää tulko ja lähdin juoksemaan yläpihalle ihan vauhkona. Mies kävi etsimässä käärmeen puukasasta ja poisti sen pihasta. Tämä oli toinen elävä kyy jonka tapaan ja ensimmäinen omassa pihassa. En tiennyt pelkääväni noin paljon. Se yllätti minut täydellisesti MINUN reviirilläni. Toivon todella, etten kohtaa kyytä ihan äkkiä uudelleen. Olen saanut olla niiltä rauhassa koko ikäni vaikka olen asunut maalla ja liikkunut luonnossa. Minulla on ehkä ollut tosi hyvä tuuri tähän asti. Ja kyllä. Tiedän järjellä, että todennäköisyys, että kyy puree, on tosi pieni. Se pitäisi tulla yllätetyksi tai ahdistetuksi. Mutta kun pelolle ei näköjään voi mitään. Olen tapauksen jälkeen kavahtanut maassa olevia keppejä, loikkaavaa sammakkoa, hameen helmani suhinaa...

Pihallamme on paljon sammakoita ja rupikonnia, sisiliskoja sekä vaskitsojakin. Luulen, että käärme on tullut niitä saalistamaan. Juuri kasvimaalla on tänä vuonna loikkinut poikkeuksellisen paljon sammakoita ja pieniä rupikonnia. Ajattelen sammakoita lämmöllä kasvimaalla, koska syövät hyönteisiä ja toki ymmärään myös kyyn paikan ravintoketjussa, mutta sympatiseeraan niitä konnasia enempi :) Mutta toisaalta kyy syö myös jyrsijöitä, joita en sitten pihaan myöskään halua.

Toinen yllätävä vieras oli toissailtana supikoira, joka kulki ihan pihanurmen poikki. Livahti nopeasti pois. Ilmeisesti vaistosi, että katsoin ikkunassa. Kävimme miehen kanssa vielä pihassa hätyyttelemässä ja katsomassa näkyykö vielä. Se taitaa haistaa meidän kanat ja kanit. Lampaille tuskin mahtaisi mitään, mutta mistäpä noista tietää.  Aiemmin keväällä isäntä oli nähnyt ketun lähipellolla. Väkisin miettii, että söiköhän joku meidän kadonneet kissat. Viime kesänä katosi yksi ja tänä keväänä toinen. Nyt meillä on vain yksi kissa: Kukkanen. Yhdeksänvuotias leikattu tyttökissa. Oravan metsästäjä.

Eilen illalla veimme edesmenneen isäni kotipaikan lampeen katiskan siinä toivossa, että saisimme ruutanoita. Haluaisin ruutanat lätäkkööni, jota aloin kaivaa keväällä. Lopulta sen kyllä kaivoi kaivuri, joka kävi pihassa kaivamassa likakaivon putken auki. Lampi, josta ruutanoita toivoimme on hyvin matala ja rehevöitynyt. En usko, että sille on tapahtunut mitään kummempaa katastrofia, vaan se on aina ollut sellainen matala suoreunainen potero. Joku on siihen aikoinaan siirtänyt ruutanoita toisesta lammesta (tarina kertoo...) ja nyt siinä ei uskota paljon muuta olevankaan. Ukot kävivät tänään katsomassa katiskan. Ei ruutanan ruutanaa. Mutta kaksi ahventa kyllä. Suurimmat ahvenet, joita olen nähnyt. Meidän lähijärven ahvenet on ihan kääpiöitä näihin verrattuna. Suurempi painoi 230g. Huomenna syömme nämä. Saa nähdä maistuvatko miten mudalta. Huomenna sitten taas ruutana jahtiin :) Se oli lapsena ainoa kala, jonka tunsin. Kävimme siis aina kalassa tuolla mainitsemallani lammella. Ei me niitä koskaan syöty. Veljen kanssa seurasimme vain kauanko ne elää ämpärissä. Vedessä ja ilman. Sitkeitä olivat. Kuivalla maallakin sinnittelivät päiviä. Voi olla, että muistan väärin. Ihan eläinrääkkäystä, kun nyt aikuisen järjellä ajattelee.