Aikalisä

Arjessa ei toisinaan vaikuta olevan mitään päätä ei häntää.

Olen hiukan täällä avautunut elämäni iloista ja suruista. Hassua, mutta ne avautumistekstit ovat saaneet kaikkein eniten lukijoita. Epäilen, että niitä lukevat kaikki sukulaiset ja tutut ja heidän tuttujen kummin kaiman serkun naapurit... Olen yrittänyt aika nimettömänä pitää blogiani, enkä ole tätä kovinkaan monelle mainostanut, mutta luultavasti useampi osaa yhdistää oikean minäni ja blogiminäni. Useampi kuin osaan ehkä aavistaakaan. En ole varma, mitä ajattelen asiasta. Jatkaako samoilla linjoilla vai kenties sulkea blogi salasanan taakse? Mutta takaisin siihen arjen päättömyyteen ja hännättömyyteen...

Olen ollut vuoden alusta puolikkaissa töissä. Lapseni 1,5v. ja 5v. käyvät hoidossa. Tokaluokkalainen koulussa ja iltsissä. Mies vuorotöissä. Olen töissä miten sattuu. Yksi päivä on aina vakio, sama viikonpäivä ja lähes sama kellon aika. Muulloin voin olla töissä minä päivänä ja mihin aikaan hyvänsä. Paitsi yöllä. Työtilaisuuksista tiedän joskus vuotta ennen, joskus viikkoa ennen. Lasten hoitopäivät olisi hyvä tietää ainakin pari viikkoa aikaisemmin. Olisi tietenkin helppoa, jos lapset olisivat joka päivä hoidossa, voisin hoitaa kotihommat ja repaleiset työpäivät kätevästi. Mutta eihän puolikkaasta palkasta ole mitään järkeä maksaa kokonaisia hoitomaksuja. Kun minua pyydetään iltatöihin, on minun ensin plärättävä tietenkin oma kalenterini ja sen lisäksi isännän kalenteri, että mikä vuoro hänellä on. Jos isännällä on iltavuoro, pitää soittaa mummolle. Jos mummolla on menoja, täytyy kauniisti ja kohteliaasti sanoa, etten voi tulla työtilaisuuteen, kiitos kutsusta. Tunnen syyllisyyttä näistä tilanteista. Jos päivätöitä tulee yllättäin, on ensin kysyttävä onko erään toisen perheen lapsille varattu siksi päiväksi hoitopaikka vai voinko minä viedä. Paitsi, etten usein kysy, koska en halua olla vaivaksi. Kysyn useimmiten mummolta, mutta vähän pelkään, että rasitan häntä liikaa. Joskus saatan olla töissä aamusta, kun isäntä on kotona ja tulen kotiin puolen päivän jälkeen. Viikonlopputöissä ollessani isäntä vahtii lapsia. Mutta motkottaa, kun olen poissa. On ihan hirveän rasittavaa kun aina tuntee olevansa väärässä paikassa, pitää miettiä monen monta palasta kohdalleen, lukea monen ihmisen aikataulut oman lisäksi. On hirveästi muistettavia asioita. On paljon muistilappuja, listoja ja kalenteri merkintöjä. Siitä huolimatta unohtelen asioita. Teen huolimattomuusvirheitä. Stressaan ja ahdistun. En ole kovin pahasti unohtanut työasioita, mutta lasten neuvola, lääkäri ja hammashoitaja aikoja olen unohtanut. Vaikka ne on kalenterissa. Jos on vapaapäivä, olen niin helpottunut vapaasta, etten muista katsoa kalenteriin. Olen hirveän väsynyt, mutta iltaisin on vaikea saada unta ja yöllä heräilen monta kertaa. Ahdistus on vähän helpottunut, mustaa puristavaa möykkyä rinnassa ei ole enää. Mutta pinna on tiukalla. En jaksa kuunnella lasten äksyilyä, riitelyä, huutoa, kova äänistä leikkiä, riemun kiljahduksia, hassuttelua. En jaksa neuvoa läksyissä. En siedä, jos lapsi ei ymmärrä tai osaa tai jos mehu kaatuu pöydälle. En jaksa innostua omista harrastuksista, ennen iloa tuottaneet jutut saattavat tuntua taakalta. En jaksa nähdä ihmisiä. En halua lähteä kotoa mihinkään. Elämässä tuntuu olevan pelkkiä pakkoja. Kaikki on tosi sekavaa.

Ja nyt minulla tuli mitta täyteen.

Minulla on kolme lasta, mutta en ole koskaan ollut hoitovapaalla. Minulla on kolme vauvaa, jotka ovat kaikki vuorollaan aloittaneet päivähoidon 10 kk:n ikäisinä. Minulla on kutsumus, joka on ajanut minua töihin. Minulla on ollut työ, josta olen pitänyt niin paljon, että olen aina halunnut palata aikaisin töihin. Olen luullut, etten ole kotiäitiainesta. Etten jaksaisi olla päivät pitkät täällä metsässä. Paitsi, että nyt en halua mitään muuta. Haluan olla kotona. En halua lähteä mihinkään. Haluan pitää lapsistani huolta ilman, että pinna on koko ajan tiukalla. Haluan olla välittämättä muiden aikatauluista, paitsi oman perheen. Haluan toteuttaa kutsumustani äitinä. Muut velvollisuudet voivat odottaa. Minä olen ilmoittanut jääväni hoitovapaalle 1.1.2014.

Olen saanut tukea ja kannustusta päätökselleni. Olen saanut ymmärrystä. Pahoin pelkään, että tulen saamaan vielä myös kuraa niskaani tästä. Mutta ihan se ja sama. Tämä on minun elämä ja minun perhe. Kukaan ei puolusta sitä, jos en minä itse sitä tee. Vähän minulla on epäonnistunut olo. En selvinnyt tästä. En pärjännyt. Mutta minulla on rohkea olo, minä uskallan jäädä pois. Keskittyä tärkeimpään. Lasteni elämään.